Elämäni maanantaiaamu

Etukäteen tietysti kuvittelin, että täällä elämä on pelkkää samppanjaa ja vaahtokarkkeja (pienehkö upgreidaus vanhoille tutuille eli mannapuurolle ja mansikalle), mutta saapuihan se todellinen maanantai tännekin.  Sinkkuelämää-sarjan seuraajat varmaan tietävät jakson Pariisista, jossa soi surumielinen musiikki taustalla ja Carrie astuu (törkeän kalliilla ja ihanilla) kengillään koirankakkaan. Tämän päivän tunnelmat olivat jotakuinkin samat. En tiedä, milloin viimeksi kaikki olisi mennyt näin pahasti pieleen jo ennen aamukahdeksaa. (Koirankakka kengänpohjassa olisi tosin tuonut vielä lisäsyvyyttä aamuun. Niitä on muuten täällä ihan joka paikassa, eli ensiaskelta odotellessa.) Mutta no, kuvaillaanpas hieman päivän kulkua.

Kello oli laitettu soimaan 5.56, koska olen addiktoitunut epäloogisiin herätysaikoihin. Aikomuksena oli viettää rauhallinen aamu, syödä aamupalaa rauhassa, meikkailla ja valita jotkut kivat (no, oikeasti kriteerinä "vähiten likaiset") vaatteet, lueskella sähköpostit, ehkä vähän blogeja ja facebookata. Mikä sitten meni pieleen?

Havahdun katsomaan kelloa, ja se näyttää 6.56. Nukuin siis pommiin. Pikainen laskutoimitus päässä, ovelta ovelle-välimatka kotoa yliopistolle on noin 45 minuuttia. Jos juoksen matkan, ehkä 40 min. Jos juoksen tosi kovaa, ehkä 35. (Tai miksei jopa 30, jos haluan totaalisesti yliarvioida oman juoksunopeuteni. Oikeasti ei tule koskaan tapahtumaan.) En voi tarpeeksi korostaa tätä, mutta jos täällä tunti alkaa kahdeksalta, niin se myös alkaa kahdeksalta. Eli 8.00. Ei 8.15, 8.05 tai edes 8.02. Laskutoimitusten perusteella totean siis, että mahdollisuus ehtiä vielä ajoissa yliopistolle on olemassa, ja sitten alkoikin tositoimet. 

Hyppään alas (hyppäsin tosiaankin, säästin varmaan ainakin kaksi sekuntia kun en käyttänyt parven tikkaita), päälle ensimmäiset vastaantulevat vaatteet. Vilkaisu peiliin, joka näyttää yhdistettyä bad hair- ja bad face- dayta. Hienoa. Tukka nutturalle, pikainen meikkipohja (likaiselle) naamalle, vähän ripsiväriä ja loput meikit mukaan (optimistisesti kuvittelin jaksavani meikata joko matkalla tai yliopistolla. En jaksanut. Syy: maanantai.). Kiitän hiljaa mielessäni kaukonäköisyyttäni, että edelliseltä illalta jäi puolikas patonki. Voin vain napata sen mukaan omenoiden ja parin juustonpalan kanssa ja syödä matkalla. Ajansäästöä taas.

Keittiöön ja ilokseni huomaan että kämppiksen kaveri on ollut yöllä nälkäinen eikä minulla olekaan ruokaa. Paitsi niitä omenoita. Lamaannun hetkeksi, mutta sitten muistan, että minullahan oli kiire. Ei voi mitään, nappaan kaikki kolme omenaa mukaan (pesemättä) ja jääkaapista myös jogurtin ja jonkun vauvojen soseen, jonka tiedän olevan pahaa. Päätän juosta vähän nopeammin, että ehdin käväistä matkalla leipomossa hakemassa jotain hyvää piristämään aamua. Tai no, täyttämään vatsaa. Ei nyt luoda liikaa odotuksia.

7.12, astun ovesta ulos. Pieni viivästys, koska en meinannut löytää avaimia mistään. Totean, ettei oikeastaan tarvitse edes juosta, nappaan ensimmäisen omenan laukusta ja alan nautiskella tätä varsin kulinaristista aamupalaani. Omenan syötyäni huomaan, että olen tiputtanut toisen lapasen jonnekin matkan varrelle. 7.18, eli ei ole aikaa kääntyä hakemaan, sinne meni. Seuraavaksi kohteena leipomo, "un croissant" ja matka jatkuu juosten. 7.21 metropysäkillä (oikeasti lähempänäkin olisi pysäkki, mutta tältä vähän kauemmalta menee nopeampi linja yliopistolle päin). Seuraava metro saapuu vasta kahden minuutin päästä, eli alan syödä croissantia. Joku tuntematon kävelee minuun pahki (suomi-suomi-sanakirja: tuntematon henkilö törmäsi minuun), ja puolet croissantistani tippuu maahan. Eipä paljo pardonit parantaneet mielialaa tuossa vaiheessa. (Ja ei, en noukkinut sitä enää maasta. Muuten kyllä, mutta siellä oli ihmisiä katsomassa.)

Metroon, vaihto, odotusaikaa 5 minuuttia. En vielä yhtenäkään aamuna ole joutunut odottamaan näin kauaa. Toinen metro, pysäkki. Pienehkö juoksupyrähdys ja perillä luokassa 7.59. Suhteellisen täsmällistä siis. Opettaja myöhässä, eli käyn hakemassa vielä aamukahvin automaatista, joka syytää kuppiini jotain kaakaosotkua. No, eipä ollut yllätys koska maanantai.

Tauoilla saan onneksi sympatiaa (tai sääliä, miten sen nyt ottaa) kanssaopiskelijoilta, kun kerron hirveästä aamustani. Kolmeen asti opiskelen ranskaa, minkä jälkeen menen moikkaamaan kv-koordinaattoria. Hän sanoo, ettei valitsemani 28 opintopistettä ole tarpeeksi, vaan minun tulisi lisätä mukaan vielä joku kurssi. Muuten voi kuulemma joutua ongelmiin apurahojen kanssa. Sepä hienoa. Itse en ole kuullut mistään minimirajasta opintopisteitä ajatellen, eli pitää varmaan ottaa yhteyttä johonkin oman yliopiston kv-palveluihin viimeistään huomenissa.

Metromatka kotiin, kauppaan ostamaan ruokaa, ja matka jatkuu kämpille. Spagetit tulille, sekaan vähän parsakaalia, chorizoa ja homejuustoa. Kylkeen tuoretta patonkia (kirjaimellisesti, kylkiinhän se menee kuitenkin). Kyllä vaan päivästä tuli heti parempi.

Kuva ruokalautasnaamasta. Ihan vaan Jannin pyynnöstä.

Ilta jatkuu opiskelun merkeissä. Tai ehkä pyykäten. Eli pitäkää te muut hauskaa minunkin puolesta.

Parasta päivässä: Se, että se on kohta ohi. Ja että huomenna on tiistai, kun unkarilainen vaihtarikaveri kokkaa meille! Ehdotin muille vaihtareille taannoin, että aletaan viettää eri kulttuurien kokkausiltoja, että jokainen tutustuttaa muut vuorollaan oman maansa ruokaan. Innokkaita löytyi onneksi muitakin kuin minä. (Katsotaan, ovatko vielä niin innoissaan jutusta, kun tulevat meille syömään makaroonilaatikkoa. Tai puuroa, mitä näitä nyt on.)

(EDIT: Note to self: älä ikinä kirjoita että kaikki mahdollinen on jo mennyt pieleen, koska ei varmasti ole. Terveisin pyykkääjä, joka onnistui värjäämään puolet valkoisista vaatteistaan kulahtaneen harmaiksi. Joskus pyykkien lajittelu kannattaisi. Mutta joo maanantai, voitit. Nähdään taas viikon päästä.)