Kaikki tiet vievät...

...ROOMAAN!

Lähdetään tyttöporukalla pikku matkalle kevätloman kunniaksi, ja myös pakoon Pariisin talvea. Satanut taas lunta monena päivänä (tosin näin suomalaisena tuntuu lähes rienaukselta nimittää "lumisateeksi" paria taivaalta tippuvaa hiutaletta, jotka sulavat jo ennen maakosketusta).. Peukut pystyyn että Italiassa mennään edes vähän lämpimämmissä lukemissa. Residenssi löytyy Vatikaanin kupeesta. Vielä vissiin ehtis moikkaamaan Paaviakin, ennen kuin siitä tulee tavis.

Paistoi täälläkin aurinko. Ainakin kerran.

Tänä aamuna kävin taas lenkillä, ja olihan se nyt ihan syvältä. Suurelta osin tosin vaan vaakatasossa naamaan sataneen rännän takia. Ensimmäiset puoli tuntia hoin taas mielessäni mantraa "en-tykkää-tästä-sitten-yhtään-haluan-kotiin", mutta sen jälkeen juoksu alkoi taas maistua. Ainakin vähän paremmalta. Tai ainakin märkiin sukkiin oli jo tottunut (edelleen inhottavinta sateella tai sen jälkeen juoksemisessa on se, että sukat kastuu. Yäk.). Aloin tosin miettiä, että tykkäänkö edes juoksemisesta. Jos pitäisi valita, juoksenko nykyiseen tapaan pari-kolme kertaa viikossa tai etten saisi käydä enää koskaan juoksulenkillä, mutta pysyisin silti samassa kunnossa, en itse asiassa tiedä kumman vaihtoehdon valitsisin. Mahdollisesti ehkä jälkimmäisen, mutta saattaisin käydä silloin tällöin salaa lenkillä. Ihan vain sen juoksun jälkeisen fiiliksen takia.

Mutta joo, takaisin aiheeseen. Voi olla ettei blogia juurikaan tule päiviteltyä matkan aikana, paitsi jos intoudun kirjoittelemaan puhelimella jotain. Jos osaan... Mutta jos ei tule päivityksiä tällä viikolla, se johtuu luonnollisesti siitä, etten ehtinyt. Ei suinkaan, ettenkö olisi osannut.

ps. Oikeasti kaikki tiet vievät Sortieen. Pienehkö kuvademonstraatio asiasta, katsokaa vaikka.

Menit mistä tahansa, aina pääset sinne.

Ja mikä se sielläkin häämöttää? No Sortie.

Kauppa kuin kauppa, aina löytyy tie Sortieen. (Vieläkin vähän naurattaa siskon viesti "Sortie? Miksi exit on pitäny muuttaa semmoseksi?!?!" Sisko-kulta. Sehän vain tarkoittaa, että täkäläiset ovat taas kerran pitäneet omaa kieltään maailman parhaana ja jättäneet kääntämättä. Ei suinkaan sitä, että exit olisi varta vasten käännetty ranskaksi. Ja anteeksi kun nauran sinulle melkein julkisesti, mutta älä huoli, ei tätä blogia lue kovinkaan moni.)

pps. Minun ja Rooman välissä on vielä yksi suuren suuri ja vaivalloinen este. Pakkaaminen. Huoh.

Turistina

Siskoni on tosiaan ollut tämän viikon käymässä miehensä kanssa Pariisissa. Vähän harmittaa, että opiskelun osalta sattui hankalahko ajoitus midtermien ja muiden puolesta, ja näkeminen on jäänyt aika vähälle... Onneksi täällä löytyy tekemistä ilman meikäläistäkin!

Nähtävyyksiä on tullut kuitenkin käytyä katsomassa enemmän kuin tavallisesti. Kaisa ja Ville menivät tiistaina katselemaan Notre Damea ja muita paikkoja, ja me kävimme vaihtariporukalla samaan aikaan katsomassa katakombeja. Tiedättehän, niitä maan alla olevia käytäviä jostain kaukaa muinaisuudesta. (Tai no, ajalta ennen internettiä kuitenkin.) Täältä löytyi tähän mennessä hohdokkaimmat katakombit, mitä olen nähnyt. Tai karmivimmat, miten sen nyt ottaa, riippuu ihan että kuinka paljon tykkää luista ja siitä, että ne on pinottu lähes pelottavan systemaattisesti kasoiksi.

Muutama kuva reissulta, olkaas hyvä.

Siitä sisään vaan.

Oli niitä vessoja entisaikaankin, katsokaa vaikka.

Seurani nautti erityisesti kun ihmettelin ääneen, mistä kaikki luut ovat tulleet sinne, ja että ovatko he sattumoisin kuulleet kenestäkään, joka on vieraillut katakombeissa...

Pääkalloja nähty yhden elämän tarpeisiin.

Meikäläiset ei kuitenkaan tällä kertaa päätyneet osaksi luunäyttelyä, vaan loppujen lopuksi puistoon istuskelemaan. Kaikilla oli midtermeihin valmistautumista, joten leivosten syöminen ja laiskottelu auringossa oli oikein varteenotettava vaihtoehto.

Mitäs me ahkerat opiskelijat.

Keskiviikkona kävimme sitten K&V-kombon kanssa Montmartrella katselemassa rukoilevaa munkkia (vaikka eihän sitä oikeen hyvin näkynyt vieläkään). Myös Moulin Rougella tuli pyörähdettyä, ja iltapäiväpalalla kävimme eräässä crêperiessä, jonka bongasin TripAdvisorin kautta. Ei ollut turhaan kehuttu, tulee varmaan mentyä uudestaankin! Käytiin myös LaFayettessa, ja eihän sieltä taaskaan täysin ilman ostoksia päässyt pois.

Lettuja ja siideriä, nam.

Tänään pyörin taas kolmantena pyöränä, ja kävimme moikkaamassa Jim Morrisonia. Oli jäätävä ilma, joten muuten hautausmaalla kiertely jäi aika vähälle. Onneksi sieltä ei kukaan kuitenkaan ole ihan paikalla lähdössä mihinkään, joten muita julkimoita voi käydä vielä katselemassa myöhemminkin. Vaikkapa jonain sellaisena päivänä, kun tuuli ei meinaa jäädyttää pystyyn, en nimittäin ihan vielä haluaisi liittyä seuraan.

Illan ohjelmassa on vielä raportin kirjoittamista (hyvin edistyy tälläkin hetkellä, kuten varmaan huomaatte). Tarkoitus oli myös käydä häiritsemässä pariskunnan illallista, mutta saa nähdä, tällä hetkellä on niin hyytävä olo edelleen että pelkään tulevani kipeäksi... Harmi sinänsä, kun ovat lähdössä jo huomen aamusta takaisin Suomeen. Tänään olisi aika lailla viimeinen mahdollisuus treffailla täällä päässä.

Raportti kutsuu, ei tunnu olevan sen verran omatoiminen täälläkään päin maapalloa, että valmistuisi itsekseen. Harmi.

Palataan.

Joulu on taas

...tai sitten sisko tuli kylään.

Taisin olla kilttinä.

Sain purkkaa, eli nyt voin taas huokaista (hyväntuoksuisesti) helpotuksesta.

Etana etana näytä sarves

Loppuviikon pystyy tiivistämään aika hyvin ihan parilla sanalla. Myöhään kukkumista. Mistä johtuen aivan liian vähän lepoa... Hauskaa kyllä oli, mutta samalla jatkuva huono omatunto, kun ei tullut opiskeltua vaikka olisi pitänyt. Tentteihin lukeminen ei näköjään ole yhtään helpompaa täälläkään, yllättäen.

Torstaina käytiin Kanadan poikien luona syömässä. Pojat olivat lievästi sanottuna huvittuneita, kun yksi toisensa jälkeen myönsi pitäneensä mahdollisena, että haarukat isketään illallisella majavaan. Onneksi ei kuitenkaan, sillä muuten olisimme jääneet paitsi sairaan hyvästä teriyakikanasta.

(Kuvitus puuttuu koska oli nälkä. Mutta kuvitelkaa tähän lautanen, jossa on kanaa, riisiä ja vihreitä papuja.)

Tai no, en tiedä kuinka hyvää muiden ruoka oli, sillä itse sain spesiaaliannoksen. Pojat kun olivat unohtaneet sen tärkeimmän ruokarajoitteeni ja käyttäneet marinoimiseen pannukakkukesteiltä jääneet mansikkahillon jämät... Kaverini meni vähän etukäteen ja oli havainnut tämän epäkohdan, ja kun itse saavuin varttia myöhemmin, vaihtoehtoannos oli jo valmis. Nopeaa reagointia, sanon minä. Sain siis kanaa vaahterasiirappikastikkeella. (En tosin illallisella vielä tiennyt, mitä oikein söin, mutta seuraavana päivänä sain kiristys-lahjonta -kombolla udeltua ainesosat. Sikäli kun osaisin kuitenkaan valmistaa samanlaista, mutta aina voi kuvitella itsestään liikoja.)

Illallisen jälkeen jatkettiin iltaa yhdessä pelaillen erilaisia tosi hauskoja seurapelejä ja -leikkejä, tai miksi niitä nyt sitten kutsuisi.

Seuraavana iltana suuntasimme samaan osoitteeseen, sillä olimme edellisenä päivänä päättäneet ottaa kunnon Beer Pong-turnauksen. Pelattiin pareittain toisiamme vastaan, ja oli kivaa, vaikka meidän joukkueemme jäikin finaalin ulkopuolelle. Ilta jatkui aamuun asti, ja kotiin pyöräilin seitsemän kieppeillä, tällä kertaa onneksi vain pienen kiertotien kautta. (Olen pian varmaan kokeillut jo kaikki väärät reitit Bastillen ja oman kämpän välillä, joten vain oikea tie on enää jäljellä.. sitä odotellessa!)

Pitkäksi venähtäneestä illasta johtuen lauantai oli vähän laiskahko päivä. Illalla käytiin yhdessä pizzalla muiden laiskimusten kanssa. Ihan turha reissu ei ollut, sillä to do-lista lyheni yhdellä kohdalla (tai pikemminkin to eat-lista).

Alkupalaksi tilattiin nimittäin otsikon mukaisesti hetken mielijohteesta etanoita.

Sieltä ne pikkuhiljaa lähestyy.

Ulkonäkö: Ihan nättejä kuoria.

Koostumus: Sellainen etanamainen.

Maku: Eipä siinä maistunut muu kuin kastike, joka oli ihan jees. Aika valkosipulinen.

Eikö tulekin heti nälkä?

Tiivistettynä: Limaista, mutta maukasta. Mutta sai kyllä jäädä tähän kertaan meikäläisen osalta.

Sunnuntaina oli tarkoitus opiskella ahkerasti koko päivä, mutta en ole vieläkään aloittanut... Tämän päivän midtermistä pitäisi kyllä ottaa opiksi ja valmistautua keskiviikon koitokseen vähän paremmin. Voi kyllä olla, että valmistautuminen jää tälläkin kertaa vähän sivuosaan, sillä tänään tulee ensimmäiset vieraat kotipuolesta! Eli purkkaa tulossa, jee!

Kivaa maanantain jatkoa vaan kaikille, menen tästä syömään. Jotain muuta kuin etanoita.

Arvoitus

Mikä on punainen ja kiemurtelee tuskaisena luokan edessä?

Sankarittaremme (terveisiä vaan täältä Minä-Minä-Maasta) pitämässä esitelmää kärsien nokkosihottumasta. Piti vähän hillitä, etten koko ajan raapinut. Oi onnenpäivää.

Sain kun sainkin ilmeisesti edellisen kirjoituksen pannarikesteillä osuman mansikasta, ja lopputuloksen sitten voikin arvata. Tai ei tarvitse edes arvata, sen kun näkee naamastakin. Tällä kertaa tosin jotkut luonnonvoimat olivat minulle armollisia, ja ihottumaa on lähinnä selässä ja jaloissa, ja kasvoissakin vain vähän. Näyttää vain siltä, kuin olisin levittänyt poskipunaa vähän ronskimmalla kädellä, ja myös nenään ja leukaan. Peitevoiteella saa onneksi lähes ihmeitä aikaan.

Mutta ei se mitään, nythän on ystävänpäivä, joten pitääkin tunnustaa väriä. Mistä saadaankin nokkela aasinsilta, eli...

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ!

Ylivalotus on armollinen myös ihottumalle.

Ja ähäkutti kaikille niille jotka nyt luulevat, että ostin tuon ruusun itse. Sain sen yhdeltä pojalta jonka kanssa ollaan samalla kurssilla (ai mitkä kulttuurierot..?). Ja joo, sietääkin olla kateellinen.

Tänään tie johtaa taas kanadalaispäämajaan, kun luvassa on heidän järkkäämä illallisensa. Oli kuulemma vaikea löytää majavaa täältä, mutta lopulta onnistuivat. (Myönnetään, en tiedä vieläkään oliko tuo majavaillallinen vitsi vai ei. Luulen että on, mutta ei noista koskaan tiedä... Se selviää sitten vasta illemmalla. )

Nyt palaan kouluhommien pariin. (Oikeasti menen tuijottelemaan ja haistelemaan tuota ruusua. Pitää nyt ottaa kaikki irti ensimmäisestä ystävänpäiväkukasta.)

ps. Olisin varmaan purskauttanut aamukahvit näppikselle tuossa eräänä päivänä, kun näin millä hakusanoilla blogiini on googlen kautta päädytty: "vaihtari kilot". Muita hyviä tähän mennessä oli myös "uimalakki" ja "trikoot kotona". Onneksi oli ilta eikä kahvia lähimaillakaan, niin läppäri säästyi ilman kylpyä.

pps. Presentaatiosta 91! Sikäli kun kaikkia kiinnostaa.

Pannarikestit

Yksi parhaista jutuista täällä on ollut se, että oppii aika paljon muista kulttuureista. (Välillä kyllä tuntuu, että niistä muista oppiikin enemmän kuin ranskalaisesta kulttuurista itsestään, vaihtareilla kun on tapana viettää aika paljon aikaa keskenään.) Ilman tänne tuloa en varmaan olisi tietoinen brittien pannukakkupäivästäkään! Tai ehkä olisin, mutta en varmana olisi päässyt viettämään sitä. Ainakaan tänä vuonna. Tai no, ainakaan tässä seurassa.

Suomalaisilla on laskiainen pullineen, ranskalaisilla Mardi Gras ja crêpet (eli letut) ja briteillä samaisena päivänä tehdään pannukakkuja. Siis niitä amerikkalaisia paksuhkoja lättyjä, joita paistetaan pannulla. Mielellään kolmella, jos porukkaa on saman verran kuin tänään.

Pojat hoiti kokkauspuolen.

Vietettiin siis pannaripäivää brittiläiseen tapaan vaihtariporukalla, koska eräs brittivahvistuksemme erehtyi mainitsemaan tästä perinteestä. Se oli luonnollisesti muillekin ihan pätevä syy raahautua pannareista notkuvan pöydän ääreen. Tosi vastentahtoisesti tietysti.

Hienosti tytötkin osasivat pilkkoa.
(Minä tosin keskityin psyykkaamaan tähän huippusuoritukseen sohvalta käsin.)

Ruokalistalle päätyi myös munakokkeli, pekoni ja englantilaiset muffinit. Pekoni tosin osoittautui joksikin ihan muuksi kuin pekoniksi, mutta ilmakuivattu kinkku oli mielestäni vähintään yhtä hyvä vaihtoehto nautittavaksi muffinien kanssa. Kaikki toivat mukanaan jotain lettujen kanssa tai muuten syötäväksi.

Pannarit vielä odottamassa, kuvassa englantilaisia muffineja.

Arvatkaa minun tuomiset..? No joo, liian helppo, tietysti nutellaa ainakin. Lisäksi nappasin kaupasta mukaani raparperihilloa ja banaaneja. Pöydästä löytyi muiden tuomana myös mansikoita, mansikkahilloa, vaahterasiirappia ja jos jonkin sorttista mehua. Ja iso köntti voita. Mmmh.

Ruokaa. Nam.

Yleensä en pahemmin kyylää muita ruokapöydässä, mutta tänään oli pakko vähän vaklia, että kuka ottaa mitäkin ja millä veitsellä. Ihan vaan koska mansikat. (Tietämättömille nippelitieto: olen pahasti allerginen mansikoille. Nokkosihottuma ei ole kiva juttu.)

Uskaltauduin sentään lautaseni kanssa näin lähelle mansikka-zonea. 

Harmi kun pannukakkupäivä on vaan kerran vuodessa. Ei millään pahalla, mutta olihan tämä nyt vähän hauskempaa kun perinteiset laskiaispullat. Paitsi jos niitä leivotaan yhdessä, se voi olla ihan kivaa. Ja jos saa laittaa täytteeksi sekä marsipaania että hilloa että kermavaahtoa. Sitten saatetaan olla tasoissa näiden kanssa. (Odottelen kyllä edelleen sitä muoti-ilmiötä, että muutkin alkaisivat laittaa pulliinsa nutellaa. Siinä olisi ainesta uudeksi perinteeksi.)

Ehkä kehittelen jonkun hienon "suomalaisen perinteen", kuten vaikka jäätelöannoskeskiviikon. Tai piirakkasunnuntain. Pizzaperjantai olisi kyllä jopa aika lähellä totuutta. (Onnittelut toimistolle kyseisen mainoksen takana, hienosti olette onnistuneet aivopesemään ainakin minut.)

Se on kyllä ainakin varmaa, että suomalaisilla on tapana viettää täytekakkupäivää 10.3.

Eräs ihan ok maanantai kuvina

Päivän kulku kuvina. Ihan  vaan siksi, että lähes kaikki lempparibloggaajani ovat tehneet tällaisen ainakin kertaalleen, eli tottakai minäkin haluan. Osittain myös siksi, ettei aivot jaksa tuottaa tällä hetkellä kovinkaan järkeviä lauseita, joten muutama tuhat sanaa tulee sitten kuvien muodossa.

Olisin julkaissut tämän jo eilen, mutta tekniikka päätti pettää... maanantai. Toisin sanoen en saanut kuvia siirrettyä, ja tämän kirjoituksen pointti vähän kärsi. Onneksi tuli tiistai ja kaikki toimii taas hyvin. Mutta asiaan, tältä siis näytti eräs arkipäivä täällä.

Tästä kaikki alkoi.

Kuvitelkaapa fiilikset kun kello soi tuohon aikaan (tai itse asiassa kymmenen minuuttia aiemmin, torkuttaminen kunniaan..) ja tiedät, että luvassa on kuusi tuntia ranskan opiskelua. Ei paljon naurata.

Varsinkaan, kun katsot peiliin ja sieltä tuijottaa takaisin tällainen ilmestys. Hyvät hiuspäivät näyttävät aika usein osuvan maanantaille.

Missio ihmistyminen alkakoon. Maanantain kunniaksi käyttöön ihan tuliterä piilolinssi. (Ehkä osittain myös siitä syystä, että tajusin käyttäneeni edellistä kuukausilinssiä tuplasti käyttöajan. Ei ihme, että vähän särki päätä välillä.)

Aamupalan tekoa. Olisi ehkä ollut vähän esteettisempi, jos olisin kuvannut siinä vaiheessa kun pannulla oli muutakin kun voita.

Aamupala. Tällä selviää hyvin lounasaikaan asti. (Varsinkin jos myös valmisteluvaiheessa snäkkäilet vähän patonkia hillolla. Suosittelen.)

Vélib alle ja metrolle. Tässä vaiheessa kello näyttää 7.15.

Aamumetrossa on tunnelmaa.

Ranskaa. Ensin bisnesmuodossa, sitten kulttuuria ja sivilisaatiota. Kupponen kahvia välissä niin pysyy paremmin hereillä.

Klo 13.20, vihdoin lounasaika. (Ei kauhean paljon naurattanut opettaja piti melkein puoli tuntia yliaikaa luennolla. Saattoi olla jo vähän nälkä.)

Ranskan opiskelut ohi, iltapäivä jatkuu projektityön merkeissä. (Eli ensimmäiset puoli tuntia käytetään metrokartan tutkimiseen ja youtube-videoiden katseluun, ja sitten muistetaan miksi oikein oltiinkaan vielä yliopistolla..)

Vähän jälkeen kuuden pääsen vihdoin kotia kohti.

Metrossa päätän, ettei tänään ole kyllä kokkauspäivä, ja päätän koukata toista reittiä kotiin yliopiston ravintolan kautta.

Mabillon.

Vihdoinkin oikeaa ruokaa. Ei mikään lemppari, mutta ketsuppi, majoneesi ja pippurikuorrutus tekevät lähes mistä tahansa hyvää.

Kotona vähän yhdeksän jälkeen, koska päädyin kävelemään ja pyöräilemään osan kotimatkasta ja eksymään, ja kävin myös kaupassa täydentämässä ruokavarastoja. Ei se mitään, ei mikään kiire ollutkaan, kun tiesin että illan ohjelmassa on raportin kirjoittamista.

Onneksi sen sai sentään tehdä yökkärihousut jalassa. Ja syödä samalla iltapalaa.

Sellainen päivä. Vähän kivempi kuin viimeksi raportoitu maanantai, mutta ei kyllä mikään lemppari.

Tässä todiste, että jotkut vaihtarit jopa opiskelevat joskus. Ainakin yhtenä päivänä viikossa.

Kahvittelua puutarhatontun luona

Viikottainen turistikohdekiintiö piti saada täyteen, joten päivän kohteena oli kahvila Les Deux Moulins. Ai mikä vai? No Amélie-kahvila tietysti.

Kahvila sijaitsee 18. alueella, lähellä Moulin Rougea ja Montmartrea. Sen pystyi havaitsemaan katukuvasta kyllä heti, kun pääsi metrosta ulkoilmaan. Aikuisviihdekauppoja vieri vieressä, välissä erotiikkamuseota ja saman sarjan baareja. Joskus yöaikaan olisi varmaan hauska käydä katsomassa, minkälaista väkeä siellä on liikenteessä.

Kahvila itsessään oli helppo löytää, ja ainakin näin lauantaina oli aikamoinen tungos. Ilmeisesti ei oltu kaverin kanssa ainoat, jotka ovat katsoneet kyseisen leffan. Listalta tietysti piti napata crème brûlée, ja kyytipojaksi kaipasin cappuccinoa. Sille oli sattumoisin listalla tehty ihan oma "menu", Gouter d'Amélie. Tästä pystyi vetämään sen johtopäätöksen, etten ollutkaan tilaukseni kanssa kovin ainutlaatuinen toisin kuin ehdin jo kuvitella. Mutta no, jos kerran mennään turistikohteeseen niin ollaan sitten turisteja, koko rahan edestä.

Lusikka ojossa. (Ihailtavaa itsehillintää, kun maltoin odottaa kuvan ottamisen ajan.)

Voi pojat mikä jälkkäri.

Olihan se hyvää. Paras crème brûlée mitä olen syönyt. Ehkä osittain siksi, että oli myös ensimmäinen lajissaan.

Kahvila olisi ollut huomattavasti viihtyisämpi, jos olisi ollut vähemmän väkeä. Myöskin meitä palvelleelle tarjoilijalle suosittelisin alan vaihtoa, vaikutti sen verran kyllästyneeltä turisteihin.

Tuliko selväksi? Amélie-kahvila. AMÉLIE.

Aika erilainen paikka mitä elokuvassa (ylläri). Voisin mennä uudestaankin, mutta luultavasti en mene, koska ilmapiiriltään viihtyisämpiäkin paikkoja löytyy varmasti. Joissakin niistä saattaa jopa saada ystävällistä palveluakin, parhaassa tapauksessa ehkä jopa hymyn kera. Sisustuksessa oli kuitenkin hauskoja yksityiskohtia, siitä plussaa, erityisesti vessassa olleesta puutarhatontusta. Paikan yleisilmeestä noin muuten tosin jopa minä meinasin saada Amélie-yliannostuksen. Mutta senpä takia sinne ilmeisesti mennään.

Suosittelen käymään, jos on leffan suurfani ja tykkää jälkiruoasta. (Tosin lounasruoatkin näyttivät aika hyviltä, mutta lista oli suhteellisen suppea. Mutta no, eipä tule valinnan vaikeutta.)

Kahvittelun jälkeen napsaistiin pari kuvaa Moulin Rougesta. Sen eteen oli tosin aika ikävästi parkkeerattu rekka, joten kovin onnistunutta otosta en saanut aikaan. Toisaalta, jääpähän enemmän tilaa mielikuvitukselle, kun joutuu itse keksimään, mitä rekan takana on.

Tyhmä auto, olisitpa tullut vasta huomenna.

Aurinko alkoi paistaa juuri mukavasti, joten päätin kävellä osan matkaa kotiin. Loppujen lopuksi kävelinkin koko matkan, kun oli niin lämmin. Ehkä se kevät joskus tulee oikeasti. (Foreca tosin näyttää olevan toista mieltä. Talvitakkikausi siis jatkukoon.)

Meksikolaista (ja himpun verran skottiakin)

Torstaina päästiin meksikolaiseen ruokapöytään, ja luvassa oli siis tacoja. Kotosalla näitä kyllä olen tottunut kutsumaan tortilloiksi, mutta niitä vehnälättysiä kuitenkin, mihin lapetaan ahneuksissa vähän liioiteltu määrä täytteitä ja sotketaan pöytä, oma syli ja oikeastaan koko ympäristö ainakin puolen metrin säteellä. Tällä kertaa taittelu tosin poikkesi totutusta tortillameiningistä, eli lettu vain keskeltä puoliksi ja ääntä kohti.

Osa tarjoiluista. Nam.

Täytteiksi oli valikoitunut lihaa, paputahnaa, guacamolea, salaatteja ja muita hyviä juttuja. Tacojen seurana tarjoiltiin riisiä, mutta me amatöörit tungettiin sitäkin vain lättyjemme sisään. Päälle tiraus limeä. Kyllä maistui. Hyvältä.

Tyypilliseen tapaani unohdin kameran olemassaolon siinä vaiheessa, kun sain lautasen eteeni, joten kuvitusta ei juurikaan ole. Jälkiruokia oli monenmoista sorttia, kaikki illan vieraat toivat mukanaan joko juotavaa tai jälkkäriä. Tai molempia.

Siinä vaiheessa iltaa, kun desibelien määrä alkoi kohota jo naapuriystävällisen tason yläpuolelle, päätimme lähteä yhdessä käymään myös eräässä opiskelijaillanvietossa. Paikka oli todella täynnä ja ilma oli sen verran huono, että itse en viihtynyt edes niin kauaa, että olisin ehtinyt tiskille asti. Päätimme lähteä yhden toisen tytön kanssa käymään äkkiseltään samoissa Erasmus-bileissä, joissa tuli vierailtua muutama viikko aiemminkin (minulla ne oli kuitenkin kotimatkan varrella niin sama oli pistäytyä, ja kaverilta löytyikin kaksilahkeinen motivaattori, joka veti bileitä kohti). Ihan yhtä epämiellyttävä paikka mitä viimeksikin ja hinnat vielä sikamaisempia mitä muistelin. 

Minä ja hyvät kuvaustaitoni. Kuvassa melkein koko seurue, ja jopa osa omaa hanskaa.

Meikäläinen päätyi suuntaamaan kotiin aika vikkelään, ja kylläpä tuntui luksukselta napata vain pyörä pihasta metroilla ajelun sijaan. Vaikka ajoinkin ensin aika kauan väärään suuntaan. Mutta hauskaa oli kuitenkin, ja löytyi se kotikin loppujen lopuksi.

Eilen perjantaina suunnattiin pienehköllä vaihtariporukalla hampurilaisille. Joskus muutama viikko sitten satuimme eksymään skottipubiin, jonka ruokalistalla näimme yhden maagisen sanan: HAGGIS. Tiedättehän, sitä skottilaista perinneruokaa, joka koostuu pääasiassa eri sisäelimistä pieniksi pilkottuna. Toisen vaihtaritytön kanssa innostuimme ja päätimme, että haggis burgeria on pakko testata jossain vaiheessa. Sen aika koitti eilen.

Haggis, mon amour.

Päädyimme tilaamaan yhden haggishampparin ja yhden normaalin juustohampurilaisen. Ihan vaan siltä varalta, että jos ensimmäinen osoittautuu syömäkelvottomaksi, niin saadaan molemmat sentään puolikas hamppari eikä ala itkettämään. (Oikeasti minä olin sitä mieltä, että voidaan ottaa molemmat oma. Kaikkiruokaisuus kunniaan ja silleen.)

Tässä vaiheessa vielä vähän jänskäsi, mutta hyvä meininki.

Arvio: Ulkonäkö hyvä, näyttää aivan normaalilta burgerilta.

Maku: Vähän erikoinen, mutta hyvä. Haggista oli kerrostettu vain ohuesti pihvin päälle, mutta maun kyllä pysti silti erottamaan.

Muiden ilmeet: priceless.

(Itse asiassa oli himpun verran parempi kuin juustohampurilainen. Pidin tämän havainnon tosin omana tietonani.)

Hamppareilta lähdimme käväisemään kanadalaisten kavereidemme luona, muut jäivät pitemmäksi aikaa, mutta itse lähdin puoliltaöin (aikomuksena oli taas viettää aktiivista aamua, tähän mennessä ei tosin ole vielä tapahtunut). Nappasin pyörän ja poljin lähes kotiin asti ongelmitta. Pyöriä tuntuu olevan kunnoltaan aika monen tasoisia, sillä tästä yksilöstä yllättäen katkesivat ketjut puolisen kilsaa ennen kotiin pääsyä. Koitin soittaa asiakaspalveluun ja kysyä, mitä teen, mutta se oli suljettu. (Kumma juttu, eikö pyöräaspalle muka ole tarvetta aamun pikkutunneilla?) Ohikulkijat neuvoivat vain jättämään pyörän telineeseen, joku kyllä kuulemma korjaa sen jossain vaiheessa. Taidanpa soittaa kuitenkin kohta vielä uudestaan ja kysäistä, pitääkö tehdä joku ilmoitus. Olisihan se kiva, että pyörä saadaan kuntoon mielummin ennemmin kuin myöhemmin.

ps. yksi parhaista metromatkojen viihteestä nykyään: kuvien muokkaus, kiitos PicsArt- sovelluksen. (Värityskirja on jo niiiiin last season.) Veikkaan että vaihdon loppuun mennessä voin jo pistää pystyyn oman tekotaidenäyttelyn.

Vaikeeta tämä elämä kun pitää vaihtaa taustakuvaa lähes joka päivä.

Uusi ystäväni nimeltään Vélib

Sillä on myös aika monta kaimaa.

Kyseessä on siis Pariisin kaupunkipyörät. Hurraa, enää ei tarvitse kävellä, jos sattuu myöhästymään viimeisestä metrosta! (tai ei jaksa odottaa ensimmäistä)

Eilen päätin siis vihdoin ja viimein aktivoida itselleni kaupunkipyörämahdollisuuden. Maksu oli hurjat 29€ vuodessa (oli siinä myös jokin opiskelijahinta, johon olisi tosin vaadittu joidenkin todistusten toimittamista ties mihin päämajaan.. no, jotain sen verran vaivalloisen kuuloista kuitenkin, että päätin sijoittaa tuon normaalihinnan alennetun 19€ sijasta.). Pyörää saa käyttää tuohon vuosihintaan aina 30 min kerrallaan. Toisin sanoen, pyöräile lähes nonstoppina vaikka koko vuosi, kunhan vain vaihdat pyörää puolen tunnin välein millä tahansa Vélib-"asemalla".

Tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin. Paitsi silmäpussit.

Sen kun siis vaan nettiin klikkailemaan itselleen muutamaa tuhatta uutta polkupyörää. Kaikki kävi helposti ja nopeasti, varsinkin maksupuoli.

Aktivointivaiheessa sitten tulikin ensimmäiset ongelmat.

Ei se sitten ollutkaan niin helppoa. Tyhmä masiina.

Maksun jälkeen sähköpostiin kilahti koodi poikineen, joiden kanssa sitten tuli kipittää lähimmälle pyöräasemalle. Navigo-kortti (siis matkustuskortti) lukijaan, naputtele koodit ja voilà, sitten vain valitsemaan menopeliä. Meikäläinen jumittui jo ennen koodien naputtelua, niinkin pahasti että pitihän sitä soittaa asiakaspalveluun ja tirauttaa itkut. (Noloa, tiedetään. Mutta väsytti.) Asiakaspalvelusta neuvottiin ystävälliseen ranskalaiseen tapaan kokeilemaan vaikkapa jotain toista pyörätukikohtaa. Tai jotain. Eipä siinä voinut sitten muutakaan kuin lähteä taistelemaan uudestaan tuulimyllyjä vastaan.

Määrätietoinen lähestyminen kohti aktivointipistettä. Uudestaan.

No, toisella asemalla kaikki sujuikin jo lähes kuin tanssi. Ja tajusin, että ensimmäiselläkin asemalla olisi sujunut, jos olisin vain lukenut ohjeet... Hyvä minä ja malttamattomuuteni. (Kiitos vaan näistä geeneistä. Meidän suvussahan asiat tapahtuu seuraavassa järjestyksessä: 1. yritys, 2. erehdys, 3. tuskastuminen, 4. ohjeisiin tutustuminen. Vaiheita 1-3 toistetaan niin kauan, että joku muu tuskastuu enemmän ja pakottaa siirtymään vaiheeseen numero 4.) Mutta no, pääasia että kaikki saatiin kuntoon kuitenkin loppujen lopuksi! Ja pääsin polkaisemaan pari korttelinväliäkin jo, vesisateessa.

No olihan se nyt hauskaa.

On muuten aika helkkarin raskasajoisia pyöriä. Vaihteiden vaihtaminen pienemmälle tosin helpotti pahimpaan tuskaan.


ps. Eka presentaatio lusittu! Aika monta vielä edessä. Saatiin tästä ekasta 84. Kun kysyin proffalta, mitä se tarkoittaa, niin kuulemma B. Ei paljo selventänyt, mutta en jäänyt testaamaan, että missä vaiheessa tyhmät kysymykset alkavat vaikuttaa arvosanaan..

Note to self: jos olet sottapytty, pue esitelmöintivaatteet vasta aamupalan jälkeen.