Pieniä mietteitä auppariudesta

Täällä sitä ollaan tosiaan oltu kolmatta kertaa aupparina, ja eilen tämänkin komennuksen viimeiset työtunnit tuli kuitattua. Vaikka jo ensimmäisen aupparointikerran jälkeen taisin lausua mielessäni kuuluisat viimeiset sanat ei. enää. ikinä. Ja varsinkin sen toisen kerran jälkeen. Mutta tänne sitä vain päädyttiin, jälleen kerran.

En aio huijata, eihän tämä aina niin herkkua ole ollut. On hetkiä, kun kaikki menee pieleen, lapsi tai parhaassa tapauksessa ne kaikki kiljuvat kuin viimeistä päivää, ja ainoa ajatus päässä on FML. Mutta näitä päiviähän tulee vastaan, eli sitä arkea millaisissa ympyröissä tahansa. Tosin kaikkialla ei välttämättä muksujen kitinällä höystettynä, mikä tuo kieltämättä kurjuuteen aivan uudenlaisen ulottuvuuden.

Sadepäivätkin kuuluu elämään, silloin vain vedetään sadetakki päälle ja naamalle hymy.

Itse olen ollut kaikilla kolmella kerralla harvinaisen onnekas perhevalinnoissani, ainakin mitä on saanut kuunnella muiden kauhujuttuja. (Toisaalta uskon, että monessa asiassa metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan, eli joissain tilanteissa olisi kannattanut vähän vilkaista sinne peiliinkin. Kaikkien perheiden asennevammoihin ei kuitenkaan olisi voinut juurikaan vaikuttaa.) Omat perheeni ovat vieläpä menneet noususuuntaisesti, eli tämä viimeisin on ollut kokemuksena paras, vaikkei vertailu nyt olekaan kovin reilua ja tapahtuu täysin subjektiivisesti. (Ainakin ehdottomasti optimaalisin suhde työn kuormittavuuden ja palkan välillä.)

Vapaapäivän piristys. Ai tuliko huono olo? Arvatkaa.

Joka tapauksessa, minulla on ollut etuoikeus päästä näkemään ja kokemaan kolmea erilaista perhe-elämää, kolmessa eri maassa. Minulla on ollut etuoikeus päästä seuraamaan yhteensä kuuden lapsen kasvua, opettamaan eri taitoja (lähinnä niitä huonoja tapoja), olla se ihminen joka lohduttaa ja nostaa jaloilleen kun elämä kolhii. Olen päässyt todistamaan ensimmäisiä askelia, ensimmäistä ajoa ilman apurattaita, ensimmäistä omaa ruokailua. Päässyt näkemään, miten hurjan jännää onkaan kiikkua ihan ensimmäistä kertaa. Yksi parhaista hetkistä on ollut myös kuulla lapsen ensimmäistä kertaa tapailevan minun nimeäni. Kyllä siinä tämäkin perisuomalainen jääkuningatar vähän meinaa herkistyä. (Mutta ihan vain vähän, rajansa kaikella.)

Jokaisesta perheestä olen varmasti omaksunut huomaamattani joitain tapoja. Kaikkein selkeimmin elämääni on kuitenkin jäänyt viime kesän perheeltä tapa syödä aina jälkiruokaa päivällisen päätteeksi, mikä on ollut myös tämän perheen tapa. Oli se sitten jogurttia, hedelmä tai vaikkapa pala tummaa suklaata, nykyään päivällinen ilman sitä tuntuisi vajavaiselta. Ja alkaa joskus jopa vähän kiukuttaa. Toinen ruokailuun liittyvä tapa on kokonaan tämän kesän peruja, eli lautanen putsataan lopuksi kastikkeist leipäpalalla pyyhkimällä. Katsotaan millaisena sivistymättömänä barbaarina minua pidetään sitten palatessani. (Ja niin no, ruisleipä ei taida muutenkaan olla ihan optimaalisin tuohon, mutta aina kannattaa yrittää.)

Au pairina oleminen on kaiken kaikkiaan antanut minulle niin paljon. Jokaisen perheen kanssa olen jäänyt hyviin väleihin, ja ainakin kahteen aiempaan on kyläilykutsut vielä voimassa. Ehkä saan pistäytyä halutessani täälläkin. Olen myös tavannut aivan huikeita muita ihmisiä, joista osa on jäänyt hyviksi kavereiksi pitemmäksikin aikaa. Niin, ja Milanoonhan lähdenkin tänään moikkaamaan kahta kaveria viime kesältä Brysselistä.

Italian frendin kanssa sunnuntaikahveilla.

Mutta tämä sai kyllä nyt luvan olla viimeinen kerta. Ihan aikuisten oikeasti. Jo siitäkin syystä, etten usko löytäväni tämän parempaa perhettä, joten seuraavalla kerralla joutuisin jo pettymään. (Ellen sitten tule takaisin tänne, hehe.)


ps. Ja niin, olen mielestäni ollut erittäin hyvä au pair. Joka ikisellä kerralla. Ehkä siksi myös perheet ovat olleet minulle hyviä.

pps. Harmi ettei Jiikoo tullut kylään tällä kertaa. Meillä oli viimeksikin niin mukavata. (Vaikka mä olinkin kuulemma välillä vähän ärsyttävä, mutta niinhän siskojen kuuluu ollakin.)

ppps. Ja niin, kuvituksena random-otoksia viime kesältä Brysselistä.

Otsikko täällä terve

Kappas, taas miltei viikko vierähtänyt kirjoittelematta? Niin se vaan aika juoksee. No mutta heinäkuu taitaa ollakin perinteisesti vähän sellainen lomailukuukausi, eli saan anteeksi tämän epäaktiivisuuteni.

Syy meikäläisen radiohiljaisuudessa ei tosin ole lomailussa, vaan pikemminkin kiristyneessä työtahdissa. Kuten viime postauksessa mainitsin, mahdollisesti tulisimme viettämään tämän viikon kotosalla kaksistaan tuon pikku tyttären kanssa. Ja niinhän siinä sitten loppujen lopuksi kävikin. Minulle sinänsä hyvä diili, aktiivisten työtuntien määrä ei noussut mitenkään merkittävästi, mutta viikkopalkka maksetaan miltei tuplana. Tietysti jos tyttö olisi päättänyt maanantaiaamuna aloittaa nelipäiväisen huutokonsertin, olisi oma mielipiteeni diilistä ehkä toinen.

Ja miten sitten viikko on mennyt tähän asti? Harvinaisen hyvin. Meillä on ollut oikein mukavaa. Ehdottomasti paras työviikko tähänastisista.

Jet d'eau ja sateenkaari, whee!

Arkirutiinit ovat luistaneet ja tiistaipäivää lähdettiin viettämään Geneveen, jotta olisi jotain vähän erilaista. (Niin, ja oli minulla toki vielä pari juttua, mitkä halusin siellä tehdä ennen lähtöä - ihan siis tämän aupparin itsekkyydestä johtuen sinne mentiin.) Päivä meni oikein mukavasti, vaikka lähtiessä vähän epäilinkin, sillä viitisen minuuttia ennen lähtöä neiti taikoi pikkuyllärit (lue: selkäkakka). Mutta onni onnettomuudessa - kiittelinkin tuuriani, ettei kyseinen tapahtuma osunut kohdalle vaikkapa vain varttia myöhemmin. Tällä kertaa olin tosin valmistautunut omasta mielestäni lähes kaikella mahdollisella, eli toisin sanoen vähän paremmin kun itselleni tyypillisellä vaippa-takataskuun-ja-vauva-kainaloon -tyylillä. Oli varmaan jopa kolme varavaippaa mukana! (Oikeasti muutin tottumuksiani vain siitä syystä, ettei minun mekossa ollut takataskuja.)

Hyvä että kirjoittivat, minulla kun ei olisi muuten ollut
aavistustakaan tuon pömpelin tarkoituksesta.

Oikeastaan tällä viikolla kertaakaan ei ole tullut sellaista emmää jaksa tätä -oloa. Muutama heikko hetki tietysti, mutta onneksi minulla on hyvinkin rakentava tapa purkaa ärtymystä...

Ihan näin paljon ärsytti.

Kun lapsen itkusta ei tule loppua, kävelen tuonne liitutaululle (jota myös kauppalistaksi kutsutaan), kirjoitan pari oikein rumaa sanaa suomeksi ja voilà, mieli on taas tyyni. Pahimpina hetkinä painan liitua niin kovaa, että oikein vinkuu ärsyttävästi. Ollaanpa sitä hurjia, niin.

Kahtena iltapäivänä myös Sveitsin-mummo on käyttänyt tyttöä tunnin pari uima-altaalla, joten normaalien päikkärien lisäksi olen saanut hetken omaa aikaa silläkin tavalla.

Jalkakuva omistettu Kaisalle.

Niin, mukava viikko takana. Tänään illalla perheen isä palaileekin jo kotiin, eli tämä minun kotiäitisimulaatio tulee päätökseensä. Olisin voinut jatkaa vielä vähän pidempäänkin, mutta toisaalta, tämän kokeilun perusteella en ole vielä ihan henkisesti valmis kotiäidin saappaisiin. Kivaa vaihteluahan tämä oli, mutta samalla oli mukava tietää päivä, jolloin palaa taas omaan elämäänsä.

Huomenna on kai luvassa vielä ihan normaali päivä tytskän kanssa, ja sitten pitäisi varmaan pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä lauantaina Milanoon. Oikein innolla odotankin tuota pakkaamisosiota, minulla ei olekaan kertynyt tavaraa sitten yhtään tässä tämän vuoden aikana...

ps. Ja jos jotakuta mietityttää niin ei, minulla ei taida olla enää muita vaatteita kuin tuo H&M:n laadukas viskoosihuitulatunika. Liimautunut ylle näillä helteillä, kirjaimellisesti.

Viimeisiä viedään

Ja kappas, se olisi sitten tokavika työviikko Sveitsissä taputeltu pakettiin! Ehtikin tulla jo sellainen olo, että sitä oltaisiin pikkuhiljaa viikonlopun tarpeessa. Kulunut viikko ei ole ollut kovin kummoista hullunmyllyä, ei sillä, mutta univelat alkavat taas painaa päälle. Mikä siinä onkin, ettei sitä voi kuitenkaan koskaan mennä ajoissa nukkumaan?

Viime viikolla perheen isä tosiaan valmistui, eli hänen osaltaan viikottaiset reissailut Geneven ja Lontoon välillä loppuivat siihen. Omaan työviikkooni tämä ei kuitenkaan vaikuttanut, töitä on tehty samaa tahtia, tosin "aloitusajassa" on ollut pienehköä joustoa aamuisin. Kasin kieppeillä kuitenkin, ihan lomalaiseksi en ole edes yrittänyt heittäytyä.

Kaiken kaikkiaan siis normaali työviikko takana, mutta mahtuupa joukkoon yksi poikkeusaamukin. Arvaatteko mitä tein?

(kuvitelkaa tähän väliin kuva märkäpukuisesta minusta)

No vesihiihdin!

Nyt tuli kyllä harrastettua vähän liioittelua, sitä meikäläisen räpiköimistä vesisuksien kanssa ei voi kyllä hiihdoksi kutsua millään tasolla. Kovin menestyksekkäitä yritelmiä ei ollut, mutta ehkäpä ensi kerralla jo onnistaisi. Neljä yritystä, joista ensimmäinen oli ehdottomasti paras. Pääsin jopa siihen veden päälle niiden suksieni kanssa (noin nanosekunniksi, mutta lasketaan kuitenkin). Sen jälkeen aloin ajatella liikaa, eikä hommasta tullut enää mitään. Kovin montaa kertaa ei kannata yrittääkään, sillä lihakset väsyvät ja homma vaan vaikeutuu koko ajan. Seuraavana päivänä tuntuikin aika makeasti yläselässä. Niin ja niskassa, onnistuin ilmeisesti retkauttamaan päätäni jollain kerralla veteen paiskautuessani.

Keskiviikko oli vesihiihdon lisäksi muutenkin vähän poikkeuspäivä, meille tuli illallisvieraita. Puolille öin tuli istuttua keittiössä ja kuunneltua ranskan solkotusta. Hyvin pysyin perillä keskustelussa vaikka aiheet vaihtelivatkin, mutta valitettavasti oma osallistuminen on aika vähäistä. Siinä vaiheessa kun onnistuisin muodostamaan jonkin keskusteluun sopivan mukahauskan letkautuksen, on aihe vaihtunut varmaan kymmenisen kertaan. Ei turhauta ei. Tyydyn siis pääasiassa hymyilemään (eli minun tapauksessa virnistelemään typerästi) ja nyökyttelemään, mutta sehän onneksi minulta sujuu. (Saa kaulan lihaksetkin vähän treeniä, jos halutaan jotain positiivista löytää tästäkin surkeudesta.)

Niin ja tiistaina vietin itseni hemmottelupäivää, ja kävin Genevessä vapaailtapäiväni kunniaksi vähän humputtelemassa. Olin tosi hurjalla päällä ja ostin jopa kynsilakan! Ja jäätelöä, jota sain noin saavillisen lapettuna pieneen kuppiin, kuten aiemmasta kuvasta näkyykin. Suklaajäätelö oli vähän turhan tuhtia jopa tämän herkkupepun makunystyröille, mutta muuten kyllä maistui.

Ensi viikolla pääsen viimeisen viikon kunniaksi näillä näkymin todelliseen kotiäitisimulaattoriin - molemmat vanhemmat kun ovat matkoilla samaan aikaan. Maanantaista torstaihin olisi tarkoitus siis olla tytskän kanssa kaksistaan kotimiehinä (tai no, -naisina), saas nähdä mitä keksitään! Varmaan joku päivä käydään pyörähtämässä joko Genevessä tai Nyonissa, jos säät ja mielialat menee samaan aikaan yksiin. 

Tuplatahtiseen työskentelyyn onkin sitten hyvä lopettaa tämä stoori, sen jälkeen varmaan muutama vapaapäivä Italiassa maistuu! Niin, Suomessa niitä vapaapäiviä ei näytä kauheasti tippuvan, paluu koulun (korjaus: tiedeyhteisön) penkille koittaa jo näpsäkästi heti paluuta seuraavana päivänä. Onpa muuten jännä opiskella pitkästä aikaa suomeksi! (Ja vieläpä suomea, kyseessä kun on äidinkielen kurssi.)

Jazzia ja muuta kivaa

Huh, viime viikosta selvittiin kuin selvittiinkin loppujen lopuksi hengissä ja voittajana vieläpä! Univelat alkoivat loppuvaiheessa jo painaa päälle vähän turhan kovasti, mutta näemmä sitä tarvittaessa löytää itsestään uusia superkykyjä. Perjantaina perheen äiti tuli jo vähän aiemmin töistä, mutta lähdin vielä avittamaan viikottaisissa ruokaostoksissa. Ja sepä vasta hauska reissu olikin! Ajettiin Ranskan puolelle ja kierreltiin marketissa reippaasti päälle tunti ihmettelemässä ja tekemässä ennen kaikkea hyviä ostoksia. Pääasiassa ihan niitä juttuja, mitä oli tarkoituskin, mutta muutaman kerran käytiin keskustelua tyyliin "oletko koskaan maistellut tätä? En minäkään, eli kokeillaan!". Ja niin, ostoslistalta ei tainnut myöskään alkuaan löytyä kolmea kiloa persikoita tai kolmisenkymmentä purkkia jogurttia, mutta osoittautuivat oikein hyviksi sijoituksiksi. Enpäs ole koskaan ennen ollut niin täysien ostoskärryjen kanssa liikenteessä, en edes omien ylppäreiden aikaan.

Ja entäs sitten se viikonloppu? Ehkäpä hauskin tähän mennessä täällä Sveitsin maalla! Lauantaina täällä järjestettiin (ilmeisesti vuosittainen) tapahtuma nimeltään Lake Parade. Käytännössä musiikkia ja sellainen ihme teknoautokulkue, joka kiersi Geneven päädyssä pikkupätkän järven rantaa. Hulluna hulluja ihmisiä. Olin seuraamassa menoa muutaman muun au pairin seurueessa, ja olipa mukana pari muuta suomalaistakin. Olikin ihan kiva päästä puhumaan suomea ääneen jonkun kanssa ihan kasvotusten, vaikka pääasiassa tietysti pysyteltiin englannissa.

Illan edetessä päädyin itsekin uimaan järveen, vaikkei tietenkään mitään uimakamppeita tai pyyhkeitä tai muitakaan hömpötyksiä ollut mukana. Muuten ihan hauska veto, mutta uimareissun jälkeen olin aiiivan jäätymispisteessä. Tuuli ja viilenevä ilta yhdistettynä märkiin vaatteisiin, ei hyvä. Päädyinkin lähtemään kotiin sitten jo suhteellisen hyvissä ajoin, mutta hauskaa oli siihen asti.

Sunnuntaina lähdin käymään Montreux'ssa kaverin kanssa. Kaupunki löytyy siis tuon Genevejärven toisesta päästä, eli ajomatkaa oli tunteroisen verran. Siellä vasta olikin nätit vuoristot! Oli tarkoitus viettää ihan rentoa laiskaa sunnuntaita, mutta päädyttiin sitä kuitenkin ihan pikku pikku vaellukselle. Joka tosin pitkittyi vähän, kun eksyttiin.

Ihan ei sentään Chibaan asti vaellettu.

Montreux'ssa oli myös meneillään jazz-festivaalit, joilla vierailimme pikaisesti, lähinnä haistelemassa tunnelmaa ja tutkailemassa myyntikojuja. Ja tietysti nappaamassa jäätelöt pitkän päivän päätteeksi ennen kotimatkaa. Matka takaisin oli muuten festivaalien ansiosta vähän enemmän ja vähemmän tuskainen, kun ei oltukaan ainoat ihmiset liikenteessä Geneveen päin. Jänniä hetkiä elettiin myös loppumaisillaan olevan bensan vuoksi, mutta selvittiinpä kuitenkin takaisin.

Simmut kiinni mut kukapa noita maisemia haluaiskaan katsella.

Tämä viikko onkin sitten jo toiseksi viimeinen näissä maisemissa, sillä ensi viikon lauantaina lähden jo kaverini luokse Milanoon. Tälle viikonlopulle pitäisi siis varmaan keksiä jotain vielä kivempaa ohjelmaa..? En tiedä, en jaksa ottaa paineita ainakaan vielä. Ehkä vain lepään, onhan sekin kivaa. Ja olisi ehkä vaihteluakin.

Terveisiä täältä... arjesta, taas

Olipa kerran torstai-ilta. Työviikon uuvuttama sankarittaremme muistaa taas bloginsa olemassaolon, ja päättää kirjautua sisään. Ainakin vilkaisemaan tilastoja, jos ei juttu luista tänään(kään). Salasanakin muistuu mieleen jo toisella yrittämällä.

Ja mitäs sieltä sitten paljastuukaan? Blogilla näyttää olevan yli 5000 katselukertaa. Ohhoh, eli ilmeisesti näitä sepustuksia käy jokunen lukemassakin. Tai sitten joku hauska heppuli on vain vaivautunut avaamaan tämän sivuston noin monta kertaa (todennäköisesti äiti tai iskä). Joka tapauksessa, sankarittaremme mieli vähän piristyy, ja hän päättää kirjoittaa ihan postauksen tämän kaiken kunniaksi.

Seuraava ongelma onkin, että mistä kirjoittaa. Pitäisikö tätä nyt juhlistaa jotenkin erityisemmin? Liian vaikeita kysymyksia, joten pitäydytään normaalissa kaavassa. Jätetään ne hienostelut muille bloggaajille. Tämä blogi saa jatkossakin keskittyä vain tähän arjen epäromantiikkaan.

Meinasin jo alkaa jaaritella viikonlopun tapahtumista ja ehdin jo iloita, että kerrankin on aiheeseen liittyvää kuvitustakin.. Kunnes sitten koitti raju paluu takaisin maanpinnalle - hitto, minähän olenkin jo kirjoittanut siitä vaellusreissusta! Olin jo unohtanut koko jutun, ilmeisesti siihen aikaan aamusta (okei, päivästä), kun tekstiä olen naputellut, ollaan vielä menty aivot autopilotilla.

Tämä viikko on mennyt suhteellisen vauhdikkaasti, vähän normaalia pidempiä päiviä mitä yleensä tytön kanssa, mutta tämä onkin taas poikkeusviikko. Perheen isä valmistuu perjantaina, ja on siksi viettänyt poikkeuksellisesti parin päivän sijasta koko viikon Lontoossa, missä siis opiskelee. Perheen äiti puolestaan joutuu urakoimaan ennen pian koittavaa työmatkaa, mikä on tietänyt vähän ylitöitä, pidennettynä sekä aamusta että illasta. Mikä tietysti tietää ylitöitä samassa suhteessa myös minulle, mutta en nyt koe, että paljo normaalia raskaampaa olisi ollut.

Tavallaan kuitenkin ollut vähän tahmeampaa mitä yleensä, johtunee lähestyvästä kotiinpaluusta, ja ihan yleisestä väsymyksestä meikäläisen päänupissa. Tuntuu, etten kovin paljon mitään ole vapaa-ajallani saanut aikaan tällä viikolla, mutta toisaalta, enpä tiedä mitä minun sitten olisi muka pitänyt saada tehtyä. Ei kai mitään? Kai ihminen saa välillä lomaillakin. Nyt on sentään heinäkuukin ja kaikkea.

Tämä vapaailtapäivä meni aika lailla samalla kaavalla mitä viikon takainenkin, kävin uhmaamassa taas hellettä juoksutöppösteni kanssa (joista muuten alkaa paistaa sukat läpi, investointi luvassa sitten kun palaan, jee), en kuollut taaskaan. Kroppa vaikuttaa jopa alkavan tottua juoksuun näissä lämpöasteissa. Sen jälkeen taas siivoilin talon loppuun ja lähdin juhlistamaan vapaailtaani niinkin hurjalla metodilla kuin jäätelöllä. Versoix'ssa. Makuna tuttu vanilja, nautittuna rannalla katsellen jotain ihme leijalainelautailijoita, joita noissa postauksen aiemmissa kolmessa lähes samanlaisessa kuvassa jo näkyikin. Osaisinpa minäkin.

Terveisiä kesäminulta.

Tuntuu hassulta ajatella, että kolmen viikon päästä olen jo Suomessa. Tai itse asiassa kolmen viikon päästä olen jo aloittanut (toivottavasti) yhden kontaktiopetuskurssinkin, eli todellinen kickstart todellisuuteen luvassa. En jaksa marmattaa, omapahan on valintani. Ja on niin paljon kaikkia muita kivoja juttuja, joita odotan oikeasti innolla. (Esimerkiksi keitetyt uudet perunat. Mannapuuro. Höpöhöpönaistenlehdet. Ikiomat astiat. Niin ja on niitä ihmisiäkin sitten tietysti ihan kiva nähdä.)

Toisaalta en kuitenkaan haluaisi lähteä täältä ihan vielä, mutta niin. Onneksi lähteminen tuntuu kuitenkin muuttuvan kerta kerralta helpommaksi. Pää alkaa ilmeisesti tajuta, että minkään ei ole pakko olla lopullista. Aina voi palata.

ps. Loppukevennyksenä tällainen kuva:

Ei. En siis vieläkään heittänyt niitä sukkia pois. Hyvin palvelivat vielä tänäänkin, nuo valkoiset yksilöt.

pps. Ja ensimmäinen ateria Suomeen palatessa koostuu sitten perunamuusista ja vaniljaeskimosta.

ppps. Ja vain hieman liioitellen, tuo katsontakertojen määrähän on melkein tuhat kuussa! Melkein julkkis täällä terve. Jokohan saisin tehtyä tästä ammatin?

Kukkulan kuningatar

Sunnuntaina sain taas viivata yhden kohdan yli Sveitsin to do -listaltani. Kävin vaeltamassa! Ihan oikeilla vuorilla. Tämä oli oikeastaan ainoa asia, mikä oli siis ihan pakko tehdä ennen lähtöä.

Ihan missään korkeuksissa Alpeilla ei nyt tullut ainakaan tällä kertaa käytyä, mutta olipa tuo Mont Jurakin upea paikka. Ei kai sitä ihan niistä parhaista kohteista kannatakaan aloittaa? (Seliseli ja sitä rataa.)

Sain kaverilta viestin lauantaina, että ole valmis kymmeneltä ja pistä hyvät kengät jalkaan. Siitä osasin jo hieman päätellä, että jonkin sortin kävelemiseen liittyvää aktiviteettia luvassa, ja salaa toivoinkin, että se olisi vaeltamista. Ja eipä onneksi tarvinnut pettyä!

Ajeltiin Ranskan puolelle rajaa, missä mentiin ensin vaijerihissillä (onko tämä oikea sana?) jonkin matkaa vuoria ylös, ja sitten jatkettiin jalan.

Tuo pikku antenni tuolla oli määränpäänä.

Kaiken kaikkiaan nelisen tuntia siellä tuli haahuiltua ympäriinsä, pääasiassa omia polkuja pitkin. Oman suuntavaistoni kanssa en ehkä olisi lähtenyt sooloilemaan, mutta kaveri tuntui olevan onneksi enemmän kartalla olinpaikastamme.

Ja mitäs kaikkea tuli nähtyä?

No muun muassa fossiileja.

Kuvassa myös sveitsiläiset "hyvät vaelluskengät"...

Lehmiä. Ja jotain villejä vuorivuohia. (Joista seurasi akuutti vuohenjuustohimo.)

Hulluna erilaisia kukkia. Tosin aika monet niistä löytyy ihan mummolankin takapihalta.

Mutta parasta oli ehkä löytää LUNTA!

Ja tästä seurasi lumisota. Tietysti. Harvemmin sitä heinäkuussa sellaisia.

Muuten reissu meni oikein hyvin, mutta en ollut varustautunut ihan riittävällä syömisellä noin pitkää vaellusta ajatellen. Enkä myöskään juomisella, lämpöasteita kun oli päälle 25. Alas tullessa alkoi siis heikottaa ihan toden teolla, mutta jäätelö paransi olon. Ja ennen kaikkea mielialan. Mihinpä se tosin ei auttaisi.

Mahtava reissu ja menisin uudestaankin vaikka heti! (Tai ehkä en ihan heti, koska juuri tällä hetkellä se tarkoittaisi vaellusta lastenvaunujen kanssa. Ei-niin-kätevää, luulen, mutta en tietysti mene vannomaan, kun en ole kokeillut.)

ps. Erästä jyrkkää kalliota alas tullessa minulla oli yllättäen koko ajan tarve olla kaveria nopeampi, ja huikkasinkin, että otetaanko kisa. Vastaus kuului että ei, koska vaikutan sen verran rämäpäältä että lähtisin kuitenkin juoksemaan suorilla alas. Ja olisi kuulemma hieman kätevämpää, jos en siinä vaiheessa vaellusta menisi vielä katkomaan luitani.

Tästäkään ei kuulemma saanut juosta.

Eikä edes tästä.

 Pyh, pelkuri, sanon minä. Arvasi, että olisin voittanut.

Tsiljoona kuvaa

Kevyt lasku heinäkuuhun kuvapostauksen muodossa. Tässäpä siis eilinen, tosin ei-kovinkaan-tyypillinen arkipäivä kuvina. (Ja muuten, miten voi olla jo heinäkuu?! Vastahan minä tulin tänne.)

Herään taas sen verran aikaisin, että aamulla ehtii pelata pari kierrosta sanajahtia. Ei mitään huippusaavutuksia tosin, höh.

Kahdeksan aikaan käydään hakemassa tällainen pikkumuru aamupalalle...

...joka näyttää tältä.

Ja tältä taas näyttää meikäläisen aamupala. Hyvin lähti päivä käyntiin! Tosin sen kannalta olennaisin osa on tuo kupponen espressoa. (Tai no myönnetään, join niitä kaksi. Ja puoli.)

Tiskikone, ihanaa. Voi jos nämäkin kaikki olisi pitänyt tiskata käsin... Ei tosin olisi varmaan ollut minun homma, mutta kuitenkin.

Yhdeksän jälkeen neiti alkaa osoittaa väsähtämisen merkkejä, joten muksu unille. Toisin sanoen aamun Jenni-dataa-ja-lukee-kirjaa -hetki. (Tänään tosin korvattu Jenni-muokkaa-kuvia -hetkellä.)

Neitonen nukkuu sen verran sikeästi, että aika pian unien jälkeen onkin jo lounaan aika. Huomatkaa ruokalappu, olisipa kiva väittää että tuliainen minulta, mutta oikeasti se on Sveitsin-mummolta. Mikä onkin ehkä vielä siistimpää tosin. (Ja toinen huomautus, olipa muuten pirun hyvä sose, vaikka itse sanonkin. Taitaa olla mun masterpiece tähän mennessä.)

Sitten vähän leikitään. Kuvassa yksi minun suosikkileluistani, italiankielinen musiikkilelu. Osaan jo melkein kaikki laulut ulkoa. Pidän konsertin sitten kun tuun Suomeen.

Ulkona sataa vettä, eli päätän tehdä viikkosiivouksen tänään. Eli imuri esiin. Samalla totutellaan tyttöä vähän siihen hurjaan ääneen, mikä masiinasta lähtee.

Yhden kieppeillä pieni välipala siivouksen lomassa. Ja hyvä yritys laittaa tyttö pikaunille ennen lastentarhaan menoa. Yritykseksihän se jäi niin pitkien aamu-unien jälkeen.

Viime kerralla tarhassa sattuneen accidentin seurauksena pyydettiin uusia varavaatteita. Saamanne pitää. Siinä myös välipalajogurtti tytön mukaan.

Sitten hipsitäänkin mummon luokse, joka kyydittää meidät tarhaan.

Tai no, vilkaisu peiliin osoittaa, että minun kannattaisi tehdä jotain itselleni ennen lähtöä. Ainakin vaihtaa sukat. (Näistä tulee mieleen Dumpin viime kesän mökkiviikonloppu, kun koitettiin tilata laihialaiselle ehjiä sukkia kotiinkuljetuksella sinne mökille. Ei valitettavasti onnistunut.)

Enpä väittäisi, että lopputulos paljon kummeni näilläkään yksilöillä, mutta saa kelvata, on jo sen verran kiire.

Sade on lakannut ja ilma näyttää juuri passelilta juoksukeliltä. Siispä lenkille! (Huomatkaa sukkavalinta.)

Reilua tuntia myöhemmin takaisin kotona. Suihkuun, ja sitten olisikin varmaan jo aika syödä lounas pikkuhiljaa, kello näyttää tulevan jo neljään...

Salaattia, kananmuna, perunaa ja pannukasviksia edelliseltä päivältä. Nam. (Ilmeisesti aika palata Suomeen, kun uusimpana ruokahimotuksena on keitetyt perunat.....)

Siivous jatkukoon, enää lattian moppaus tosin jäljellä. Oon selkeästi ahkera siivooja, kun pesuainekin loppui.

Harvinaisen herkun eli vapaan iltapäivän kunniaksi päätän lähteä käväsemään Versoix'ssa. Kylläpä muuten jo pelkkä ripsivärin laitto kohentaa omaa mielialaa kummasti, pitäisi varmaan harrastaa useamminkin.

Kaupassa hankkimassa jotain evästä lauantain aupparipiknikiä ajatellen. (Meille suomalaisille on oikein kirjattu tuohon ready-to-eat -pakkaukseen Valmistusohje. Käytännössä ilmeisesti jotakuinkin "lusikoi kulhoon ja pistä tarjolle".)

Pieni breikki satamassa kirjan parissa. En oikein vieläkään tiedä, pidänkö tuosta kirjasta vai en.

Vähän maisemia.

Uskollisen ratsun kanssa satamassa. Mukana myös piknik-ostokset. (Ostin pelkkiä suolakeksejä. Kaikki saa nyt luvan tykätä niistä. Tai olla sitten syömättä, ihan sama.)

Kahdeksan jälkeen on vielä sen verran leppoisa ilma, että päätän polkaista kotiin pientä maisemareittiä. Tässä se olennaisin maisema, mitä Coppet'sta löytyy.

Kotiin tullessa on vielä päivällisen aika, siitä en viitsinyt napsia kuvia. Joku raja minullakin. Kuvitelkaa tähän kuva mozzarella-tomaatti-salaatista, ilmakuivatusta kinkusta, leivästä ja Comtesta.

Sen jälkeen vielä iltadatailut, venyttelyt ja nukkumaan. Että sellanen torstai.