Hyvää ja huonoa

Tänään harrastin vähän itseni motivoimista. Eli positiivista ajattelua.

Menin Geneveen. Satoi kaatamalla vettä. Kävelin ympäriinsä välinpitämättömänä tuhahdellen ja nyrpistellen nenääni. Aika tyhmä koko kaupunki. Niin kuin koko maa. Pyh, pah ja niin edespäin.

Sitten hymähdin ja totesin, että eihän tästä kesästä tällä menolla tule yhtikäs mitään. Annoin itselleni pari minuuttia aikaa vuodattaa ulos kaikki negatiiviset ajatukset, mitä minulla on tästä paikasta, ja siihen saisi sitten loppua.

Sveitsin lippu on ihan tyhmä. Ihan kuin joku ensiapupakkaus.

Nämä puhuu ihan vääränlaista ranskaa.

Onko typerämpiä rahoja kuin Sveitsin frangit? (Paitsi Ruotsin kruunut.) Kaikki kolikot näyttää samalta.

Koitappa noista nyt sanoa et millä saat kahvin ja millä ehkä hyvässä lykyssä sekoitustikun kupposeesi.

Ja siinä kaikki. En sitten parempaan pystynyt, vaikka ihan luvan kanssa sain valittaa?

Kylläpä alkoi hymyilyttää oma typeryys, kun myönsin itselleni, mistä tässä kaikessa nyt oikeasti oli kyse:

Tämä ei ole Pariisi.

No ei tietenkään ole. Luonnollisesti mikään muu paikka maan päällä ei ole Pariisi kuin Pariisi itse, ja pilaan aika lailla loppuelämäni, jos aion elää sen vain vertaillen kaikkia muita paikkoja kyseiseen kaupunkiin.

Eli sitten olikin aika alkaa ajatella positiivisesti, tai yrittää ainakin.

Itse asiassa ensiapupakettihan on varsin hyödyllinen kapistus. Kyllä lippuun voisi tyhmemmänkin kuvan painaa.

Myönnetään, septante, huitante ja nonante on tavallaan kuitenkin loogisempia sanoja kuin soixante-dix, quatre-vingts ja quatre-vingt-dix. Tai ainakin helpompia.

Ne kolikot on joo aika tylsiä, mutta entäs sitten nämä näiden setelit? Voi pojat mitä värejä. Ihan kuin pääsisi pelaamaan Monopolia aina kauppareissulla.

Erottaja kiitos. Tai ainakin Mikonkatu.

Itse asiassa on myös mukavaa, että täällä saa kadulla kävellessä moikkailla kaikkia. Tai että se jopa ihan kuuluu asiaan. Kivaa vaihtelua Pariisin välinpitämättömyyden jälkeen.

Nuo vuoret on edelleen aika sieviä.

Kotitalo on ihan melkeinpä järven rannalla, eli pääsen vihdoin uimaan säännöllisesti niin halutessani. Ja ihan ilmatteeksi vieläpä.

Puhumattakaan ollenkaan nyt siitä, miten kivaan perheeseen olen oikein päätynyt. Tosi rennot vanhemmat ja mukava tyttö vahdittavana.

Sitä myös asustellaan suklaan luvatussa maassa. Voisi olla huonomminkin..?

Kaiken lisäksi alkoi vielä paistaa aurinkokin, joten meikäläisenkin kasvoille levisi ihan aito hymy, joka saatiin vieläpä ikuistettua kameralle.

Ihan itse otettu.

On tämä ihan kiva paikka. Ihan tosi kiva.

(Genevestä ehkä lisää seuraavassa numerossa. Huippu paikka, maltan tuskin odottaa, että pääsen uudestaan!)

Kotiäitiyden oppitunnit

Siinäpä jotain, mikä olla tällä hetkellä kuvaavampi nimi tälle blogille. Eli mitäs tänne, lapsi nukkuu vaunuissa tuossa vieressä ja minä ihailen edessä näkyvää järvimaisemaa. Idyllistä? Ehkä tällä hetkellä, mutta eipä ollut vielä vähän aiemmin.

Kyllä alkaa väkisinkin ymmärtää, millaisen pyörityksen keskellä pienten lasten kotiäidit on. Ruokailun jäljiltä meikäläiseltä löytyi persikkasosetta hiuksista, silmästä ja korvasta, lapsonen kun sattui aivastamaan juuri, kun olin ujuttamassa lusikkaa suuhun. Kun pienokainen sitten viimein saatiin päiväunille, teki mieli vain lykätä kahvit tulille ja istua alas huokaisemaan hetkeksi, ennemmin kuin alkaa välittömästi siistiä omaa ulkomuotoa. Ja kauanko ne päikkärit sitten kesti? Vartin. Ja sitten takaisin karuselliin. Eli myös rauhassa nautittu kahvikupponen jäi haaveeksi, mutta ehkä ensi kerralla.

Lapsi on kyllä harvinaisen helppo tapaus, mutta tietysti tämä sopeutumisvaihe on vähän tällaista tapailua. En lisäksi oikein tiedä, paljonko saan tehdä omia juttuja ns. työaikana. Toisaalta ei ehkä pidä opettaa lasta siihen, että joku on koko ajan leikittämässä, mutta toisaalta myös tuntuu tyhmältä myöskään surffailla netissä. Liian korkea työmoraali, tämä suomalaisuuden kirous.

Joka tapauksessa, lyhennetty työviikko taitaa olla jotakuinkin pulkassa, huomenna Geneveen, jee! (Sataa ilmeisesti vettä kaatamalla, mutta ihan sama.)

ps. Ja ei, emme toki istu missään satamassa enää tähän aikaan. Tyypilliseen kotiäititapaan en tietenkään saanut koko tekstiä kirjoitettua kerralla, vaikkei tätä nyt ole mitenkään pituudella pilattu.

pps. Kuvituksena pari otosta tämänpäiväiseltä vaunulenkiltä. Ihan au naturel, en jaksanut edes avata niitä kuvanmuokkausohjelmassa rajaamista tai muita höpötyksiä varten. Tämä varamutsi menee nimittäin nukkumaan ihan just nyt.

ppps. Ja joo, no worries, kyllä ne soseet tuli siistittyä naamasta kuitenkin ennen sinne vaunulenkille menoa.

Uusi alku vol 2

En oikein ole tullut mihinkään lopputulokseen, kun olen pohtinut tämän blogin kohtaloa. Vaihtobloginahan tämän aloitin. Ja nyt kun se vaihto otti ja loppui, luonteva seuraava askel olisi varmaankin myös blogin loppuminen?

Pah. Kyllä huvittas vielä kirjoitella, ainakin vähän, mut emmää kyl mittää auppariblogia ala pistää pystyyn. Jatketaan siis samaan osoitteeseen, täällä kun on jo valmiiksi lämpätty yleisökin. (Ja väsytetty, ainakin äänekkyydestä päätellen. Olis nyt ees joku voinut huutaa sen "we want more".) Sovitaan vaikka, että tämä vaihto-opiskelu meni nyt jatkoajalle. Niin kuin Suomi-Ruotsi -ottelu konsanaan, lopputuloskin on varmaan vähintään yhtä miellyttävä.

Saavuin siis tänne Sveitsiin toissailtana. Viimeinen päivä Pariisissa meni juostessa paikasta toiseen silmäpussien ja sumuisten ajatusten kanssa, yöllä kun sain nukuttua ruhtinaalliset kolme tuntia. Eikä ollut edes hernettä patjan alla. Kaikesta päätellen lähtö siis kuitenkin vähän stressasi, vaikka kuvittelin olevani henkisesti ihan valmistautunut.

Iltakuuteen mennessä olin jo väsyttänyt itseni aika totaalisesti, mutta vielä oli ihanin vaihe edessä eli kaikkien kamojen roudaaminen asemalle ja mielellään oikeaan junaan. Matka tänne uuteen kotikylään sujui mukavasti. Kyseessä on siis pienehkö kylä nimeltään Coppet, Geneveen matkaa viitisentoista kilsaa.

En nyt aio valehdella, olihan tänne saapuminen aikamoinen shokki. Jos Pariisissa onkin ollut mahdollista hypätä metroon parin minuutin välein ja mennä näkemään ties mitä, niin tämä meininki täällä vaikuttaa vähintäänkin pysähtyneeltä.

Ensimmäisenä aamuna kuulin outoa ääntä ikkunan takaa ja kun katsoin ulos, niin mitäs näinkään. Mun ikkunan alla kävelee HEVONEN. Siinä vaiheessa vähintäänkin tuli mietittyä, että missäs hitossa tässä nyt ollaan. Onneksi olen kuitenkin elänyt elämästäni 19 vuotta vähän vielä pienemmässä kylässä, niin olen jo tottunut. Tämähän alkaa jopa muistuttaa hermolomaa, sillä nyt vasta olen alkanut huomata, miten stressaantuneessa tilassa olen ollut jo pitkän aikaa. En esimerkiksi muista, milloin olisin viimeksi nukkunut kaksi yötä putkeen näinkin hyvin. (Tai no muistanpa sittenkin, taisi olla joululomalla Suomussalmella. Olen ilmeisen selvästi ihminen, joka on hyvin herkkä ärsykkeille.)

Ihmetyttää muuten edelleen vähän näiden ulkomaalaisten pikkukylien palvelutarjonnan loogisuus. Kaksi leipomoa.. vaatekauppa.. useampi ravintola.. videovuokraamo... Mutta ei ihan normaalia kauppaa? (Paitsi sellainen pienen pieni épicerie, missä esimerkiksi appelsiinit maksaa femman kilolta.)

Näiden kahden Sveitsin päivän aikana ei ole tapahtunut hurjan paljoa mullistavia asioita. Olen siis ollut jo kaksi päivää tuon muksun kanssa, melkoisen mukava ja helppo tapaus (ja nyt koputellaan puuta että pysyy kans sellaisena). Tänään iltapäivällä kävin myös lenkillä, ja testaamassa yhtä kielikurssia, jolle mahdollisesti osallistun. Siinä menisikin sitten kaksi iltaa viikossa seuraavan kuukauden ajan.

Kielikurssi järjestetään suhteellisen lähellä sijaitsevassa kylässä, Nyonissa, jonne on matkaa tästä jotain 7-8 kilsaa. Junia sinne toki menee, mutta olin tänään ajatellut pyöräillä ihan jo maisemien takia. En kuitenkaan saanut polkupyörää lainaan, kannattaa kuulemma ottaa se käyttöön vasta sitten, kun on lämpimämmät säät (sanoi host-mummi). Ja muutenkin ekalla kerralla kannattaa kuulemma mennä junalla.

Mitä sitten tekee neiti itsepäisyys? 

Ai ei pyörää vai? No hitot, sitten kävellään. 

Ja niin sitä sitten käveltiin. Alla painoi jo aiemmin mennyt juoksulenkki (jonka piti olla ihan löysästi vedetty pudottelulenkki, mutta sitten olikin koko ajan vastatuuli?!). Ja sitten alkoi sataa vettä. Ja tuulla vielä enemmän.  Kyllä siinä vaiheessa taas kiiteltiin itseä ja sitä, että tuli kuunneltua neuvoja. Mutta ei tämä soturi kuitenkaan nujertunut, vaan matka jatkui hampaat irvessä. Olisi kyllä kelvannut olla Rihannan sontsan alla.

Koska synkimmälläkin pilvellä on hopeareunus, jos sen haluaa nähdä, niin kyllähän täällä on aivan siistit maisemat. Nuo vuoret on kaikkialla, mihin katsoo. (Paitsi peilistä en niitä vielä löytänyt.)

On tämä oikeasti ihan kiva paikka. Täällä ollaan vaan Pariisiin verrattuna vähän tyhjän päällä tuon sosiaalisen elämän kanssa, niin aikamoinen muutos. Mutta pari kuukautta nyt menee kuitenkin missä vain.

Entinen auppari oli jättänyt minulle myös pinon elokuvia, joten ehkä alan opetella niiden katsomista. Ehkäpä siinä onkin haaste tälle kesälle? Tai sitten alan kaivaa tuonne takapihalle omaa metrolinjaa, jos iskee liian iso ikävä. Sitten tarvitaan enää vapaaehtoisia friikkejä ja kodittomia hengailemaan sinne, niin DIY-Pariisi on valmis.

ps. Kielikurssilla saatu uusi sukunimeni pesee melkeinpä kaikki tähänastiset Starbucks- nimet.

Etsintäkuulutuksessa ajankääntäjä

Viimeiset päivät on pyritty käymään tehokkaasti viimeisimpiä to do-listan kohtia läpi. Tässä niistä joitakin.

Trocadéron puisto, check

Kun pääsin vihdoin käymään tuossa puistossa, koin ahaa-elämyksen. Tämähän onkin se sama mesta, missä olin kesällä suklaakakkuaamiaisella!.

Laduréen macaronit, check

Tuohon laatikkoon tiivistyy ranskalaisuus. Kuudessa eri maussa.

Musee d'Orsay, check

Totesin olevani taideihminen. Muuten en varmaan olisi uhrannut viimeisestä viikonlopustani huomattavaa osaa tuonne jonottamiseen. Kävi katumusharjoituksesta. Mutta Toulouse-Lautrec oli sen arvoinen.

Le Marais, check

Pitihän sinne päästä vielä hengailemaan uudemmankin kerran. Ehkäpä lempparialueeni Pariisissa.

Illallinen Chez Gladinesissa, check

Uusintaotos. Ja vaikka tällä kertaa oltiinkin kahdestaan, niin ne ei sitten olleet treffit.

Lafayetten kattoterassi, check

Hyviä muistoja viime kesältä. Ei ehkä ihan yhtä henkeäsalpaavat näkymät mitä Eiffeliltä tai Montparnasselta, mutta toisinaan vähemmän onkin enemmän.

Itse Lafayette, check

Jos tuntuu, että haluaa käyttää vaikkapa 15 000 € uuteen puhelimeen, niin täältä niitä löytyy. Kuten myös kaikkea muuta ehdottoman tarpeellista.

Revanssi falafelin kanssa, check

Ei kuvaa, mutta uskokaa tai älkää, Pariisi on tunnettu myös falafelista. Varsinkin Le Marais'n alueella on useampia falafel-paikkoja ihan vieri vieressä.

Versailles, check

Kampaajakäynti, check

(Teki ne oikeesti muutakin, kun avasi ponnarin. Ainakin kuulin saksien ääntä. Ja niin, kieltäydyin erityisemmästä hiusten laitosta leikkuun jälkeen ihan kaiken varalta, joillakin kampaamoilla kun on tapana veloittaa siitä lisää.)

Oopperatalo, check

Auditorio oli tosin suljettu kenraaliharjoitusten vuoksi, joten meikäläisen kierros ei edennyt kovinkaan pitkälle. Better luck next time.

Centre Pompidou, check

Oli viimeksi niin hämmentävä paikka, että piti käydä tarkistamassa, hämmentääkö se vielä tässä vaiheessa kevättä yhtä paljon. Ei ihan mutta melkein.

Croissant aamupalaksi, check

Sellainen todellinen ranskalainen aamupala piti vielä kokea viimeisenä aamuna.

JOKERIKORTTI: Seurana Happy Mealilla, check

Ehdottoman kannattava reissu, sain sen lelun ja jätskiä.

Ekstrajokeri: Trocadéron puisto viimeisenä iltana, check

Tässä tasatunnein tapahtuva valoshow meneillään...

...ja sitten toiselta puolelta siltaa kuvattuna. On se torni vaan himskatin nätti noin illalla, päivällähän se muistuttaa lähinnä romuläjää. Mikä se toki onkin, vaikka onhan siinä silloinkin oma viehätyksensä. Ehkä lemppariasiani kuitenkin tässä kaupungissa, vaikka pitäisi varmaan keksiä jokin omaperäisempi kohde. Mutta kai siinä on syynsä, miksi niin moni tuosta rautakasasta tykkää?

Se tunne

..kun tajuat asuvasi maailman maagisimmassa kaupungissa.

Ja sitten se tunne kun tajuat, että huomenna se on jo taakse jäänyttä elämää.

Pienoinen masiskohtaus.

Emmää halua että tää kaikki viedään multa pois.

Onneksi tänne voi kuitenkin aina palata. Ihan vaikka asumaankin. Ei tämä kaupunki mihinkään häviä.

Mutku ei se tunnu koskaan kuitenkaan enää tälleen samalta.

No herranjestas ei varmasti tunnukaan. Vaikka tänne muuttaisinkin vielä, niin tuskinpa tulen koskaan enää elämään yhtä huoletonta elämää. Mutta arvaappa mitä? Eihän se ole tarkoituskaan. Ei elämän kuulukaan jatkua koko ajan samanlaisena. Mikäs nyt sen tylsempää olisikaan.

Trocadéron puisto oli kiva paikka myös kesällä 2012.

Vaikka vaihtarikevääni onkin ollut ehdottomasti tähän astisen elämäni parasta aikaa (kaikella kunnioituksella aiemmin elettyä elämääni kohtaan), niin ei tällaistakaan olisi jaksanut loputtomiin. Yksi tekijä, joka tästä on tehnyt niin hyvän kokemuksen, onkin ehkä ollut se, että tämä on ollut tarkalleen rajattu aika. On pitänyt yrittää ottaa kaikki irti, kun tietää, ettei tämä jatku enää tietyn päivämäärän jälkeen.

Ja vaikka en tulisikaan elämään enää yhtä huolettomasti, elämässä voi olla tulevaisuudessa kaikkia muita kivoja juttuja, joita arvostan silloin enemmän.

Kerran Jardin du Luxembourgissa lenkkeillessäni mietin, että enpä olisi pari vuotta sitten ehkä osannut arvatakaan, että aamulenkkeily (omasta mielestäni) Pariisin siisteimmässä puistossa on arkipäivää. Mistä siis voinkaan tietää nyt, mitä kaikkea siistiä onkaan vielä tapahtumassa vaihdon jälkeen?

Nyt on taas rauhallinen mieli. Tervetuloa uudet seikkailut.

ps. Tuskinpa olisin pikkulikkana myöskään arvannut, että alle kaksvitosena ehdin asumaan viidessä eri maassa. Se korvannee ne kaikki muut pikkutyttöjen kuvitelmat, kuten naimisiinmenon ja perheen perustamisen, joissa en olekaan sitten ollut niin menestyksekäs. Mutta mitä ne alle kymmenvuotiaat nyt tietääkään elämästä, kun ei vielä 24-vuotiaatkaan.

Ei-kivoja juttuja

Tältä näyttää meidän olohuone tällä hetkellä.

Itselleni epätyypilliseen tapaan ajattelin aloittaa pakkaamisen jo näin ihan hyvissä ajoin. Lähinnä siksi, että olisi kiva viettää ne pari ihan vihoviimeistä päivää muissa merkeissä.

Huomaako joku pienen epäkohdan tavaramäärän ja matkalaukun koon välillä? Entä siinä vaiheessa kun kerron, että kuvasta puuttuu seitsemän kenkäparia? Ja kaikki kuivumassa olevat pyykit?

Eilen sattui myös pienehkö haaveri.

Usko jo. Karppaaminen olisi turvallisempaa.

Etusormi otti siis revanssin leipäveitsen kanssa. Vuosi sitten samainen taistohan päättyi päivystykseen, mutta tällä kertaa yritin selvitä ilman. Ja onnistuin, vaikka sormi vuosikin lähes koko Euroviisujen ajan. Mutta hienosti leikattu, ei varmaan jää edes kovin isoa arpea.

Katsotaan tosin, millaisen arpirivistön ehdin leikata tuohon samaan kohtaan ennen kuin ymmärrän, että kivikovien sämpylöiden kanssa tulisi noudattaa erityistä varovaisuutta. Ainakin siinä tapauksessa, jos on tumpelo.

Lisämotivaatiota pakkaamiseen saa kyllä tuolla ulkona vallitsevasta säästä, mikä on myös aika ei-kiva. Tältä näyttää Pariisin kymmenen päivän sää Forecan mukaan:

Vertailun vuoksi kotikylän sää samaiselle ajanjaksolle.

Reilu peli.

Sitten on vielä yksi muukin ei-kiva juttu. Huoneen ja kylppärin loppusiivous.

Siivoilut on tosin jo suurimmalta osalta siivoiltu. Täytyy todeta, että oma siivouskuntoni on aika rappeutunut. Pari tuntia imurointia, moppaamista ja erinäisten pintojen jynssäilyä manuaalisesti väsytti tämän soturin aika totaalisesti. Saattaa tosin olla, ettei kämppikseni viitannut "kylppärin siivouksella" kaakeleiden välien jynssäämiseen hammasharjalla. Tajusin tämän himpun verran liian myöhään. (Okei, käytin muutenkin tiskiharjaa. En viitsinyt uhrata hammasharjaani, kun olisin päässyt ostamaan uuden vasta huomenna. Säihkyvät hampaat veivät voiton säihkyvistä kaakeleista tällä kertaa.)

Onneksi kuitenkin tiedän, kuinka motivoida itseäni. Tämä odotti siivouksen jälkeen:

Ja kyllä, tuo macaron-boksi oli ihan vaan meikäläiselle. Ja ihan minipullo (halvinta) samppanjaa kanssa. Kermistelyä, mutta kerrankos sitä nyt ollaan Pariisissa.

ps. On sitten vielä yksi muukin ei-kiva juttu edessä. Hyvästit. Voiskohan ne vaan jättää jättämättä?

Taas yksi linna

Kävinpäs Versaillesissa.

Mietin jo moneen kertaan, että tuleeko lähdettyä tämän vaihdon aikana. Koko kevät meni odotellessa ensin vähän lämpimämpää säätä, ja viikonloppuisin taas ei huvittanut mennä vaikka olisikin ollut nättiä, kun tiesi, että siellä on silloin se puoli maailmaa jonottamassa.

Tänään sitten totesin, että jos ei nyt mennä, niin sitten ei koskaan ensi kerralla. Ja niin minä menin. (Alkoi jo etukäteen ahdistaa, että seuraavasta Pariisin-lomasta pitäisi uhrata päivä johonkin muuhun kuin kaupunkihengailuun.)

En oikeen tiedä, mitä pitäisi kirjoittaa. Todella hieno paikka. Tämän kevään aikana on kuitenkin tullut nähtyä jo niin paljon kaikkea, että väkisinkin iskee nähtävyysähky. Tiedän jo, että ihmisvoimin saa rakennettua vaikka ja mitä upeaa. Esimerkiksi kirkkoja on tullut nähtyä tämän kevään aikana kymmeniä. En tiedä, millainen yksilö pitäisi kiikuttaa eteen, että enää sykähdyttäisi. (Tiedänpäs sittenkin: sähköiskuilla varustettu.)

Jos minut olisi vuosi tai pari sitten heitetty Versaillesiin, olisin todennäköisesti napsinut muistikortin täyteen jo  linnan pihalla, ostanut kaiken mahdollisen Marie Antoinette-krääsän ja väsyttänyt kaikki ainakin seuraavan kuukauden ajan puhumalla jatkuvasti kyseisestä paikasta. (Nyt kuitenkin tuntui, että yksi parhaista nähtävyyksistä oli edelläni kävelleen pojan niska. Neljä luomea lähes symmetrisesti vinoneliön muodossa?! Sellaista ei ihan joka päivä näe. Yritin ottaa kuvaa kunnes totesin, että olen ehkä vähän pelottava friikki jos menen yhtään lähemmäksi.)

Älkää nyt käsittäkö väärin. Olihan se upea paikka. Nautin siellä kävelemisestä, ja varsinkin lämpimänä kesäpäivänä puutarha olisi vallan mainio paikka piknikille. Tai entäs sitten lammella soutelua? Kelpaisi sekin. (Varsinkin nyt noita kuvia katsellessa tuntuu aika hassulta, että menin ihan tosta noin vaan tänään kaiken tuon keskelle.)

Versaillesin jälkeen oli tarkoitus piipahtaa pikaisesti Musee d'Orsayssa uudemman kerran. Viime kerralla kun jäi alakerta pääosin kiertämättä, ja sieltä olisi löytynyt vielä Henri de Toulouse-Lautrecin töitä. Jostain syystä kyseinen taiteilija on sydäntäni lähellä, joten olisi mukava päästä tsekkaamaan vielä hänen töitään. Museon lipunmyynti oli kuitenkin jo suljettu, kun ehdin paikalle. Harmi, en nimittäin tiedä, ehdinkö mennä sinne enää toisena päivänä.

En tiedä huomasiko muut, mutta eihän noi kaikki pensaat nyt
ees ollu saman korkuisia. Kyllä pisti ärsyttämään.

Päädyin pienelle kävelylle suosikkipuistooni Jardin du Luxembourgiin. Olin jo todella väsynyt, mutta totesin, että saattaa olla tähän väliin viimeinen kerta, kun pääsen sinne enää auringon paistaessa. Seuraaviksi päiviksi kun on taas luvattu sadetta... Kuinka reilua, että Suomussalmellakin tuntuu olevan paremmat säät kun täällä? No, ovat kyllä keväänsä ansainneet, ei sillä.

Koska viime yönä unet jäivät aika vähille, tänään olisi taas kunnianhimoinen tavoite mennä nukkumaan ajoissa. Koitettiin ylipuhua juhlimaan tänään, mutta enpä taida mennä. Vanhuus tuo mukanaan mukavuudenhaluisuuden.

Ei vaan, oikeasti haluan vain mennä huomenna aamulenkille. Ja tehdä aktiivisesti oikeita juttuja. Olla yksi niistä ärsyttävistä tyypeistä, jotka ottavat aamumetron ja näyttävät siltä, että tekevät jotain tärkeää ja menestyvät elämässään, kun muilla on vielä meneillään walk of shame.

No okei, en ehkä ihan niin aikaisin ole kuitenkaan liikkeellä. Ainakaan metrolla.

ps. Joskus viisitoista vuotta sitten tuo Versaillesin puisto vasta olisikin ollut huikea paikka, piilosille nimittäin! Olisin varmaan vieläkin kyykyssä jossakin pensaassa.

Uusi rakkaus

Kuinka reilua tämä nyt sitten on? Vajaa viikko jäljellä Pariisissa oleilua, ja onnistun löytämään suosikkikahvilani juuri nyt.

Kaikki lähti siitä, kun erään illan pimenevinä tunteina iski paniikki. Niin paljon vielä näkemättä ja tekemättä ja kokematta ja suorittamatta täällä! Iskinpäs sitten näppäränä tyttönä ystävälleni Googlelle pari villiä hakusanaa, muun muassa "must see in Paris".

Parin blogitekstin selailun ja niistä löytyneiden linkkien kautta päädyin paikkaan jos toiseenkin, ja eräässä blogissa julistettiin, ettei Pariisin paras kaakao suinkaan löydy Angelinasta. Tämä herätti mielenkiintoni, kyseessä oli omasta mielestäni sen verran jumalainen juoma, että voisin edelleen kirjoittaa oodin ja opetella vaikkapa joikaamaan sen kunniaksi.

Paremmaksi paikaksi julistettiin l'Ebouillante.

Mielenkiintoista. Lisäsin heti kyseisen paikan to do-listalleni. Pitäähän tuollainen julistus käydä toteamassa itse vääräksi, jos ei muuta.

Tänään lounaan jälkeen käveleskelin rauhallisesti Seinen varrella kun totesin, että voisihan tuon väitteen käydä kumoamassa vaikkapa saman tien, aikaa kun ei tässä ole enää liikaa. Itselleni epätyypilliseen tapaan olin jopa kirjoittanut kadun nimen ylös. Valitettavasti Google Maps osoittautui aika hyödyttömäksi ilman nettiyhteyttä, kun kyseessä oli vähän pienempi katu. Päätin kuitenkin kokeilla onneani vain vähän kiertelemällä, jos kahvila vaikka sattuisi tulemaan vastaan.

Sillan ylittäessäni huomasinkin olevani juuri oikealla kadulla. Onnenpäivä, etten sanoisi.

Hiippailin sisään. Vallan viehättävä kahvila. Sisustus oli juurikin sellainen, mitä voi olettaa löytävänsä pienehkön sivukadun kahvilasta. Vähän boheemi, ja siksi juuri niin ihana. Vähän nuhjaantunut, mutta eletty elämä saakin näkyä (kaikkialla muualla, muttei mielellään meikäläisen naamassa).

Tunnelma? Rennon hiljainen. Niin kuin olisin päässyt osaksi johonkin vanhaan elokuvaan.

Otin listan käteeni. Kaakaon sijasta olisi tehnyt mieli ottaa joko vaniljalla tai kanelilla maustettua kahvia, mutta pysyin kuitenkin uskollisena alkuperäiselle suunnitelmalleni. Un bol de chocolat chaud maison.

Kuinkas se sitten tarjoiltiin? Vähän ajan kuluttua eteeni kiikutettiin kulho, jossa näytti olevan jotain sulaneen suklaan näköistä. Ja kannullinen kuumaa maitoa, jota oli hieman vaahdotettu. Eli siitä vain miksailemaan itselle sopivaa vahvuutta kaakaolle.

Maku? No olihan se nyt aika taivaallinen.

Paikan maanläheisyys viehätti, mutta täytyy sanoa, että kaakaopisteeni menevät silti Angelinan tilille. Tänne tulisin kuitenkin muuten mielummin. Ei ole niin hienostopaikka, mikä näkyy myös hinnoissa. Eikä myöskään täyteen ahdettu, mikä lisää ainakin omalla kohdallani viihtyvyyttä. Varsinkin itsekseen kahvitellessa on ihan kiva, kun kuulee omat ajatuksensa. Plussaa myös siitä, ettei tarvitse potea huonoa omatuntoa, kun kahvittelee juuri niin kauan kuin huvittaa, kun oven takana ei ole jonoa odottelemassa juuri sinun pöytääsi vapautuvaksi.

Tänne on ehkä pakko tulla vielä uudestaan. Toisin sanoen, paikka pysyköön to do-listalla vielä toistaiseksi. Pitäähän se vaniljakahvi käydä hörppäämässä, olisi ensimmäinen laatuaan. Eli takuuvarmasti Pariisin paras.

...olin kaakaoni kyllä ansainnut, aamulla kun tuli vähän kärsittyä. Eli toisin sanoen, kevään eka intervallitreeni takana. Typeränä Tavoitteellisena treenaajana päätin haluta vähän vaihtelua tasasykkeisiin pitkiin lenkkeihin, ja silloinpas muistinkin intervallitreenien olemassaolon. 

Ja kuinkas ne sitten meni? Paholaisen keksintö, edelleen. Kymmenisen minsaa alkulämppäilyä, neljä kertaa täysiä vedetyt pitkähköt (4 min) intervallit parin minuutin palautuksilla (eli toisin sanoen etanavauhtia hölkkäillen) ja loppuverryttelynä kymmenisen minsaa kevyttä hölkkää myöskin. Tuntuu, että tuo treenaustyyli jos mikä vaatii vahvaa mentaliteettia, mistä en ole täysin vakuuttunut että itseltäni löytyy. Ensimmäisen intervallin jälkeen kun olisi tehnyt mieli joko a) itkeä, b) kuolla tai vähintäänkin c) kipittää häntä koipien välissä takaisin vällyjen väliin. Loppua kohden kuitenkin jostain syystä tuntui helpottavan, sain ilmeisesti taas kaivettua henkisen ruoskan esiin ja maitohapot alkoivatkin tuntua mukavalta. Seuraava samantyylinen treeni sitten viimeistään ensi viikolla varmaan, odotan jo innolla...

Yksi syy, miksei minusta ole kiva treenata itseni kanssa on että olen liian ehdoton. Neljän minuutin intervalli on sen neljä minuuttia vähintään, ei 3:59, tai sitä ei lasketa.

ps. Toivottavasti aiemmin kommenttiboksissa vieraillut koutsi vielä muistaa meidän Cooper-diilin, etten kiduta itseäni aivan turhaan. Vaikka itseni takiahan minä toki vaan treenaan (yea right)