Se tunne

..kun tajuat asuvasi maailman maagisimmassa kaupungissa.

Ja sitten se tunne kun tajuat, että huomenna se on jo taakse jäänyttä elämää.

Pienoinen masiskohtaus.

Emmää halua että tää kaikki viedään multa pois.

Onneksi tänne voi kuitenkin aina palata. Ihan vaikka asumaankin. Ei tämä kaupunki mihinkään häviä.

Mutku ei se tunnu koskaan kuitenkaan enää tälleen samalta.

No herranjestas ei varmasti tunnukaan. Vaikka tänne muuttaisinkin vielä, niin tuskinpa tulen koskaan enää elämään yhtä huoletonta elämää. Mutta arvaappa mitä? Eihän se ole tarkoituskaan. Ei elämän kuulukaan jatkua koko ajan samanlaisena. Mikäs nyt sen tylsempää olisikaan.

Trocadéron puisto oli kiva paikka myös kesällä 2012.

Vaikka vaihtarikevääni onkin ollut ehdottomasti tähän astisen elämäni parasta aikaa (kaikella kunnioituksella aiemmin elettyä elämääni kohtaan), niin ei tällaistakaan olisi jaksanut loputtomiin. Yksi tekijä, joka tästä on tehnyt niin hyvän kokemuksen, onkin ehkä ollut se, että tämä on ollut tarkalleen rajattu aika. On pitänyt yrittää ottaa kaikki irti, kun tietää, ettei tämä jatku enää tietyn päivämäärän jälkeen.

Ja vaikka en tulisikaan elämään enää yhtä huolettomasti, elämässä voi olla tulevaisuudessa kaikkia muita kivoja juttuja, joita arvostan silloin enemmän.

Kerran Jardin du Luxembourgissa lenkkeillessäni mietin, että enpä olisi pari vuotta sitten ehkä osannut arvatakaan, että aamulenkkeily (omasta mielestäni) Pariisin siisteimmässä puistossa on arkipäivää. Mistä siis voinkaan tietää nyt, mitä kaikkea siistiä onkaan vielä tapahtumassa vaihdon jälkeen?

Nyt on taas rauhallinen mieli. Tervetuloa uudet seikkailut.

ps. Tuskinpa olisin pikkulikkana myöskään arvannut, että alle kaksvitosena ehdin asumaan viidessä eri maassa. Se korvannee ne kaikki muut pikkutyttöjen kuvitelmat, kuten naimisiinmenon ja perheen perustamisen, joissa en olekaan sitten ollut niin menestyksekäs. Mutta mitä ne alle kymmenvuotiaat nyt tietääkään elämästä, kun ei vielä 24-vuotiaatkaan.