Piste

Kuten viime postauksesta pystyitte ehkä päättelemään, ulkomaan reissut on näiltä osin nyt lusittu ja meikäläinen jatkaa opintoja Suomessa hamaan ikuisuuteen saakka. Ja mitäs tämä sitten tarkoittaakaan..?

Että se on loppu ny. Tän blogin kans niinku.

Olin jo vähän niin ja näin sen suhteen, kannattiko edes tätä aupparikesää sotkea vaihtarikokemuksille raamitettuun blogiin. Elämä kun oli varsin toisenlaista, kun huolettomasta opiskelijaelämästä ulkomailla siirryttiinkiin sujuvasti elämään kokopäiväisesti yksinhuoltajaäidin arkea. Onnistuin kuitenkin selittämään itselleni, että edelleenhän sitä opiskellaan uutta kulttuuria ja kieltä, ja jatkoin kirjoittelua hyvällä omallatunnolla tänne samaan paikkaan.

Nyt nämä Suomen meiningit eivät kuitenkaan uppoa sekaan enää millään selityksellä, minkä tällä hetkellä keksin. Harmi.

Kirjoittelu on ollut varsin hauskaa, ja itselleni myös hyödyllinen tapa ylläpitää suomen kieltä, sitä kun tuli toisinaan puhuttua varsin harvakseltaan. Blogin avulla myös ehkä jälkikäteen on helpompi muistella, että mitäs kaikkea sitä silloin hurjina vaihtariaikoina tulikaan tehtyä. Tai no, kuten ehkä arvaattekin, niin ihan kaikesta ei tullut raportoitua tänne. Jokin raja sentääs minullakin. Mutta kevään pääkohdat lienee selostettu.

Näin loppukevennykseksi ajattelin väsyttää teidät ylipitkällä listalla hakusanoja, joilla blogiini on päädytty. Että olette edes himpun verran kiitollisia, että vihdoin tajuan lopettaa kirjoittelun. Kovinkaan moneen ongelmaan, joita on koitettu ratkoa googlen avulla, ei tainnut löytyä täältä apua. Pahoittelut näin jälkikäteen hyödyttömyydestäni, mutta kiitos muutamista hyvistä nauruista!

äiti pääsin perille

-sittenhän meitä on kaksi! Onpa varsin onnekasta.

vaihtari kilot

-ikävä tuottaa pettymys, mutta oma (juuri tarkastettu) vaihtarikilosaldoni näyttäisi olevan negatiivinen. Onneksi sentään tajusin kompensoida tätä menetystä niillä vähän painavammilla matkalaukuilla, sekä lentoyhtiön että oman selkäni iloksi.

trikoot kotona

-jos ovat yhtä virttyneet mitä minulla, pidäkin ne siellä. Omani ainakaan harvemmin pääsevät kotioven ulkopuolelle, ihan huomaavaisuudesta viattomia kanssaeläjiä kohtaan.

trikoot jalassa

-harvemmin niitä päässäkään pidän, mutta ehkä sitten seuraavan mökkihöperyyskohtauksen iskiessä tätäkin luvassa.

sanajahti nimimerkin vaihto

-ei se vaihtamalla parane, usko pois. Itse ainakin aion olla sokeripalasaippua niissä piireissä, aina ja ikuisesti.

pähkinöitä purtavaksi

-ei tainnut löytyä täältä, pahoittelut. Mutta suosittelen erityisesti pekaani- ja parapähkinöitä, ovat varsin maukkaita. Ja saksanpähkinät kuulemma parantavat aivotoimintaa..?

päivän vitsi 2013

-tälle hakijalle kymmenen pistettä ja papukaijamerkki, päätyi oikeaan osoitteeseen.

pariisitar

-no, kukas muukaan kuin minä. Eli taas oikea paikka.

raflaava

-ja taas! Tässähän pääsee kohta jo huutamaan bingo.

kahdeksankuinen pyörän kyytiin

-ei annettu lupaa, mikä oli aika mälsää. Ilmeisesti tapaturma-alttiuteni on aistittavissa.

Jos kahdeksankuinen olisi kyydissä, tämäkin olisi yhteiskuva.
Vauhdissa, tottakai.

ajankääntäjä

-jos löydät, lainaa toki minullekin.

pannarikestit

-meni jo, myöhästyit. Sori. Mutta voidaan pitää uudet!

tuli pyörremyrsky

-sepä harmillista. Toivottavasti edes päivän vitsi 2013 piristi hurrikaanin jälkeen.

Siinäpä niitä. Eli se ois moikka nyt. Kiitos kaikille lukijoille, ja erityiskiitokset niille yksilöille, jotka ovat vaivautuneet matkan varrella kommentoimaankin - niitä on ollut ilo lukea.

Kiitos ja kumarrus ja hyvästi. Lähden tästä sopeuttamaan itseäni taas suomielämään, tai tällä hetkellä pikemminkin tilapäisesti Suomussalmi-elämään. Lähisiwassa on jo käyty huvikseen fiilistelemässä, on saunottu ja fileoitu kalaakin ihan omin kätösin, eli kaikkea, mitä true parisiennet eivät varmaan ikinä tekisi. Seuraavana vuorossa varmaankin porojen bongailu. Olikin jo ikävä niitä haisevia tyhmeliinejä, jotka vaan pällistelevät tien poskessa ohikulkijoita ja hyppelevät varoittamatta autojen eteen.

Ja niin hän eli elämänsä onnellisena loppuun saakka.


ps. Myönnetään, koitin jo käydä kahdesti harrastamassa porobongailua, mutta ei onnea kummallakaan kerralla! Ihan varta vasten pyörällä lähdin etsiskelemään niitä kirppukasoja. Mutta jospa huomenna näkisin edes yhden, ennen kun pitää jo lähteä takaisin Jyväskylään.

pps. Jos joku olisi pari vuotta sitten kertonut, että lähden ajelemaan parinkymmenen kilsan pyörälenkin ihan vain nähdäkseni poroja, olisin todennäköisesti hirnunut itseni tukehduksiin asti. (Jolloin itse asiassa porobongailut olisivatkin jääneet väliin.)

ppps. Bloggaamisesta jollain tasolla jopa innostuneena en tosin pidä lainkaan mahdottomana, että jatkaisin touhua jossain toisessa osoitteessa vielä. (Jatkan saman tien, kun joku vaan keksii ja ehdottaa passelia nimeä. Mielellään jotain sopivan mukahauskaa. Omat aivoni viettävät vielä kesälomaa.)

Kesäloma pähkinänkuoressa

Mainitsinkin viime kirjoituksessa (ja onpa tainnut tulla hehkutettua useampaan kertaan muutenkin), että viimeiset päivät ulkomailla lähdin viettämään Milanon lämpöön. Samoissa lukemissa oli tosin vietetty jo pari viimeistä Sveitsin viikkoakin, joten saunameininkiin oli jo totuttu. Onneksi, muuten en ehkä olisi pystynyt nauttimaan lomasta ihan samalla tavalla.

Viimeinen päivä Sveitsissä meni aika lailla pakkaamispuuhissa. Pakkaaminen ei onneksi osoittautunutkaan ihan ylitsepääsemättömäksi haasteeksi, vaikka matkalaukuista Sveitsistä lähtiessä ylikiloja aika reippaanlaisesti vielä löytyikin.

Ehdinpä käydä hörppäämässä vikat Starbucksitkin.
Ja oikeasta mukista (=tylsää, ei uutta nimeä tällä kertaa).

Milanon päivät vietin siis kahden Brysselin kesältä tutun kaverin kanssa, ja mukavaa oli! Lomatunnelmiin pääsin jo saman tien junaan noustessa. Matka meni leppoisasti omissa ajatuksissa ja sudokuja ratkoen, ja luinpa yhtä keväällä hankittua koulukirjaakin ihan vain omaksi ilokseni (kyllä, niinkin voi näköjään tehdä, tuli vähän yllätyksenä). Vähän ennen puolta yötä Milanoon saapuessani olin ihan rättipoikkiväsynyt, mutta tietysti kuulumisten vaihdossa meni vielä oma aikansa, ennen kuin tyynyn kutsuhuutoihin vastattiin.

Onnea tuottavat häränpallit.

Sunnuntaipäivän vietimme Italian kaverin kanssa vielä kaksin, joten pienehkö kaupungin esittely oli paikallaan. Muutamaa nähtävyyttä kävimme katsomassa, ja kävimmepä tietysti hakemassa reissun ekat jätskit. Ihan vain kuumuuden vuoksi, sunnuntai oli tähän mennessä kaupungin lämpimin (lue: tukahduttavin) päivä tälle kesälle. Hot joogaa olisi pystynyt harrastamaan varjossakin varsin onnistuneesti. Illalla saapui vielä toinen kaveri Saksasta, ja kävimme noukkimassa hänet lentokentältä.

Maanantaina jatkui kaupungin eksplooraaminen, vaikka sää tuntuikin vastustavat suunnitelmiamme - yllättäviä sadekuuroja tuli nimittäin pitkin päivää. (Naureskelimmekin, että tämähän on vain onnistunut simulaatio viime kesästä, kun Brysselissä satoi lähes joka päivä. Meidät siis yritettiin vaan saada tuntemaan olomme kotoisiksi.) 

Taas näitä kuvaan mahtumattomia kirkkoja.

Vierailimme muutamassa eri kirkossa, hienostoväen shoppailukadulla ja käytiinpä eräässä exhibitionissakin, jossa oli muun muassa Andy Warholin tuotantoa esillä. Varsin upeita töitä! Harmitti, että kamera tuli jätettyä säilytyslokeroon kaikkien muiden tavaroiden kanssa, enkä saanut otettua mistään kuvia. Illalla nautimme kotona päivällisen perinteiseen italialaiseen tapaan. Itselle (tai lähinnä vatsalaukulle) tuli pienehkönä shokkina, että pastalautasen jälkeen olikin luvassa vielä toinen "pääruoka"...

Tiistai olikin jo viimeinen päivä Milanossa, ja vietimme sen vähän eri maisemissa eli järvellä. Sääkin sattui olemaan sopivasti mukavan aurinkoinen. Illalla kävimme vielä syömässä porukalla pizzat (quattro formaggi, aina ja ikuisesti). Itse olin oikein hurjalla päällä, ja otin jopa lasillisen punaviiniä kylkiäisiksi. Kyllä maistui, ja rentoutti onneksi hermojakin - talolle palatessa kun oli vielä luvassa viimeisimmät pakkailut ennen lähtöä.

Jätskihymy.

Eipä ollut viereisen pöydän asiakkaiden pizzat tämän muotoisia, hehe.

Keskiviikkoaamuna herätyskello pärähti soimaan jo neljältä, ja puoli viideltä istuttiin autossa kohti lentokenttää. Kentälle saavuttiin ihan hyvissä ajoin eli viiden tienoilla, kun lennon lähtöajaksi oli merkitty 6.35. Sen jälkeen ei kaikki sitten mennytkään ihan niin kuin Strömsössä. Tai missään muissakaan ohjelmissa.

Jonottelin check-in tiskille tunnin, ja lennon lähtö lähestyi uhkaavasti. Yhtäkkiä huomasin valotauluun ilmestyneen tekstin. CLOSED. Tässä vaiheessa jonossa oli edelläni vielä kymmenisen ihmistä, mutta samapa tuo. Suljettu mikä suljettu. Juoksin matkatavaroineni viereiselle tiskille, joka oli tyhjänä, mutta toista lentoa varten. Virkailija suostui onneksi ottamaan matkalaukkuni, ei valittanut tai veloittanut edes ylimääräisestä kilosta. Neuvoi vain, että jos mielin lennolle, niin kannattaa pistää töppöstä toisen eteen vähän vauhdikkaammin.

Juoksin siis turvatarkastukseen, jossa totesin pelin olevan jotakuinkin menetetty - edessäni oli arviolta noin sadan ihmisen mutkitteleva jono. Jonottelin hetken aikaa, ja aloin kysellä ihmisiltä, onko minun mahdollista päästä ohi. Pääsin onneksi tekemään aikamoisen shortcutin. Turvatarkastuksesta selvittyäni kuvittelin olevani jotakuinkin selvillä vesillä, ja päätin käyttää hetken käsimatkatavaroiden organisointiin, ne kun olivat edelleen kolmessa eri laukussa yhden sallitun sijaan. Olin juuri ottamassa vähän lisää päällepantavaa vaatekassistani, kunnes kuulin jotain, mikä herätti huomioni. Oman nimeni. Kuulutuksessa. Last call, jos aioin ehtiä portille. Tuijotin laukkujani noin nanosekunnin, survoin vaatekassin kaikkine sisältöineen roskikseen, käsilaukun täpötäyteen reppuun niiltä osin, kuin se mahtui, ja lähdin pinkomaan täysiä portille. Edessä oli vielä liukuportaat ja tax free shoppailutkin jäivät vain silmäilyksi tällä kertaa, mutta ehdin kuin ehdinkin ajoissa. 

Jos jokin oli kuitenkin tarinassa positiivista, niin hehe, eivätpä ehtineet valittaa reilusti liian suurista ja painavista käsimatkatavaroistani. Painoa laukulla oli noin 15 kg sallitun kymmenen sijaan, ja kokoakin aika paljon liikaa. Sainpas huijattua. (Mielestäni tämä oli kuitenkin ihan passeli kompensaatio siitä, että jouduin seikkailemaan koko päivän leopardikuosisissa legginseissä ja saappaissa, kun farkut ja ballerinat lensivät kassin mukana sinne roskikseen.)

"Ei lisämaksua sivun kääntämisestä". Yllättävän anteliasta Ryanairilta.

Että sellainen reissu. Suomeen päästiin, vaikka universumi tuntuikin olevan vähän sitä vastaan, eli loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Seuraavana päivänä aloitinkin taas jo opiskeluhommat, eli kesäloma taisi olla kokonaisuudessaan siinä. Ei sillä, äidinkielen kurssi taisikin tulla tarpeeseen tällä hetkellä.

ps. Olin jo unohtanut, että riisipiirakoitakin on olemassa! Myös uudet perunat on jotain aika mahtavaa. Kyllä sitä voikin tulla taas pienistä asioista onnelliseksi.

Ehkä jopa jätskihymyä leveämmän hymyn tuottanut aamupala.

pps. Löysinpä myös juoman, joka on selkeästi kehitelty vain minua ajatellen. Vain passionhedelmä puuttuu, ja kaikki allergiaoireet olisi paketissa.

Pieniä mietteitä auppariudesta

Täällä sitä ollaan tosiaan oltu kolmatta kertaa aupparina, ja eilen tämänkin komennuksen viimeiset työtunnit tuli kuitattua. Vaikka jo ensimmäisen aupparointikerran jälkeen taisin lausua mielessäni kuuluisat viimeiset sanat ei. enää. ikinä. Ja varsinkin sen toisen kerran jälkeen. Mutta tänne sitä vain päädyttiin, jälleen kerran.

En aio huijata, eihän tämä aina niin herkkua ole ollut. On hetkiä, kun kaikki menee pieleen, lapsi tai parhaassa tapauksessa ne kaikki kiljuvat kuin viimeistä päivää, ja ainoa ajatus päässä on FML. Mutta näitä päiviähän tulee vastaan, eli sitä arkea millaisissa ympyröissä tahansa. Tosin kaikkialla ei välttämättä muksujen kitinällä höystettynä, mikä tuo kieltämättä kurjuuteen aivan uudenlaisen ulottuvuuden.

Sadepäivätkin kuuluu elämään, silloin vain vedetään sadetakki päälle ja naamalle hymy.

Itse olen ollut kaikilla kolmella kerralla harvinaisen onnekas perhevalinnoissani, ainakin mitä on saanut kuunnella muiden kauhujuttuja. (Toisaalta uskon, että monessa asiassa metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan, eli joissain tilanteissa olisi kannattanut vähän vilkaista sinne peiliinkin. Kaikkien perheiden asennevammoihin ei kuitenkaan olisi voinut juurikaan vaikuttaa.) Omat perheeni ovat vieläpä menneet noususuuntaisesti, eli tämä viimeisin on ollut kokemuksena paras, vaikkei vertailu nyt olekaan kovin reilua ja tapahtuu täysin subjektiivisesti. (Ainakin ehdottomasti optimaalisin suhde työn kuormittavuuden ja palkan välillä.)

Vapaapäivän piristys. Ai tuliko huono olo? Arvatkaa.

Joka tapauksessa, minulla on ollut etuoikeus päästä näkemään ja kokemaan kolmea erilaista perhe-elämää, kolmessa eri maassa. Minulla on ollut etuoikeus päästä seuraamaan yhteensä kuuden lapsen kasvua, opettamaan eri taitoja (lähinnä niitä huonoja tapoja), olla se ihminen joka lohduttaa ja nostaa jaloilleen kun elämä kolhii. Olen päässyt todistamaan ensimmäisiä askelia, ensimmäistä ajoa ilman apurattaita, ensimmäistä omaa ruokailua. Päässyt näkemään, miten hurjan jännää onkaan kiikkua ihan ensimmäistä kertaa. Yksi parhaista hetkistä on ollut myös kuulla lapsen ensimmäistä kertaa tapailevan minun nimeäni. Kyllä siinä tämäkin perisuomalainen jääkuningatar vähän meinaa herkistyä. (Mutta ihan vain vähän, rajansa kaikella.)

Jokaisesta perheestä olen varmasti omaksunut huomaamattani joitain tapoja. Kaikkein selkeimmin elämääni on kuitenkin jäänyt viime kesän perheeltä tapa syödä aina jälkiruokaa päivällisen päätteeksi, mikä on ollut myös tämän perheen tapa. Oli se sitten jogurttia, hedelmä tai vaikkapa pala tummaa suklaata, nykyään päivällinen ilman sitä tuntuisi vajavaiselta. Ja alkaa joskus jopa vähän kiukuttaa. Toinen ruokailuun liittyvä tapa on kokonaan tämän kesän peruja, eli lautanen putsataan lopuksi kastikkeist leipäpalalla pyyhkimällä. Katsotaan millaisena sivistymättömänä barbaarina minua pidetään sitten palatessani. (Ja niin no, ruisleipä ei taida muutenkaan olla ihan optimaalisin tuohon, mutta aina kannattaa yrittää.)

Au pairina oleminen on kaiken kaikkiaan antanut minulle niin paljon. Jokaisen perheen kanssa olen jäänyt hyviin väleihin, ja ainakin kahteen aiempaan on kyläilykutsut vielä voimassa. Ehkä saan pistäytyä halutessani täälläkin. Olen myös tavannut aivan huikeita muita ihmisiä, joista osa on jäänyt hyviksi kavereiksi pitemmäksikin aikaa. Niin, ja Milanoonhan lähdenkin tänään moikkaamaan kahta kaveria viime kesältä Brysselistä.

Italian frendin kanssa sunnuntaikahveilla.

Mutta tämä sai kyllä nyt luvan olla viimeinen kerta. Ihan aikuisten oikeasti. Jo siitäkin syystä, etten usko löytäväni tämän parempaa perhettä, joten seuraavalla kerralla joutuisin jo pettymään. (Ellen sitten tule takaisin tänne, hehe.)


ps. Ja niin, olen mielestäni ollut erittäin hyvä au pair. Joka ikisellä kerralla. Ehkä siksi myös perheet ovat olleet minulle hyviä.

pps. Harmi ettei Jiikoo tullut kylään tällä kertaa. Meillä oli viimeksikin niin mukavata. (Vaikka mä olinkin kuulemma välillä vähän ärsyttävä, mutta niinhän siskojen kuuluu ollakin.)

ppps. Ja niin, kuvituksena random-otoksia viime kesältä Brysselistä.

Otsikko täällä terve

Kappas, taas miltei viikko vierähtänyt kirjoittelematta? Niin se vaan aika juoksee. No mutta heinäkuu taitaa ollakin perinteisesti vähän sellainen lomailukuukausi, eli saan anteeksi tämän epäaktiivisuuteni.

Syy meikäläisen radiohiljaisuudessa ei tosin ole lomailussa, vaan pikemminkin kiristyneessä työtahdissa. Kuten viime postauksessa mainitsin, mahdollisesti tulisimme viettämään tämän viikon kotosalla kaksistaan tuon pikku tyttären kanssa. Ja niinhän siinä sitten loppujen lopuksi kävikin. Minulle sinänsä hyvä diili, aktiivisten työtuntien määrä ei noussut mitenkään merkittävästi, mutta viikkopalkka maksetaan miltei tuplana. Tietysti jos tyttö olisi päättänyt maanantaiaamuna aloittaa nelipäiväisen huutokonsertin, olisi oma mielipiteeni diilistä ehkä toinen.

Ja miten sitten viikko on mennyt tähän asti? Harvinaisen hyvin. Meillä on ollut oikein mukavaa. Ehdottomasti paras työviikko tähänastisista.

Jet d'eau ja sateenkaari, whee!

Arkirutiinit ovat luistaneet ja tiistaipäivää lähdettiin viettämään Geneveen, jotta olisi jotain vähän erilaista. (Niin, ja oli minulla toki vielä pari juttua, mitkä halusin siellä tehdä ennen lähtöä - ihan siis tämän aupparin itsekkyydestä johtuen sinne mentiin.) Päivä meni oikein mukavasti, vaikka lähtiessä vähän epäilinkin, sillä viitisen minuuttia ennen lähtöä neiti taikoi pikkuyllärit (lue: selkäkakka). Mutta onni onnettomuudessa - kiittelinkin tuuriani, ettei kyseinen tapahtuma osunut kohdalle vaikkapa vain varttia myöhemmin. Tällä kertaa olin tosin valmistautunut omasta mielestäni lähes kaikella mahdollisella, eli toisin sanoen vähän paremmin kun itselleni tyypillisellä vaippa-takataskuun-ja-vauva-kainaloon -tyylillä. Oli varmaan jopa kolme varavaippaa mukana! (Oikeasti muutin tottumuksiani vain siitä syystä, ettei minun mekossa ollut takataskuja.)

Hyvä että kirjoittivat, minulla kun ei olisi muuten ollut
aavistustakaan tuon pömpelin tarkoituksesta.

Oikeastaan tällä viikolla kertaakaan ei ole tullut sellaista emmää jaksa tätä -oloa. Muutama heikko hetki tietysti, mutta onneksi minulla on hyvinkin rakentava tapa purkaa ärtymystä...

Ihan näin paljon ärsytti.

Kun lapsen itkusta ei tule loppua, kävelen tuonne liitutaululle (jota myös kauppalistaksi kutsutaan), kirjoitan pari oikein rumaa sanaa suomeksi ja voilà, mieli on taas tyyni. Pahimpina hetkinä painan liitua niin kovaa, että oikein vinkuu ärsyttävästi. Ollaanpa sitä hurjia, niin.

Kahtena iltapäivänä myös Sveitsin-mummo on käyttänyt tyttöä tunnin pari uima-altaalla, joten normaalien päikkärien lisäksi olen saanut hetken omaa aikaa silläkin tavalla.

Jalkakuva omistettu Kaisalle.

Niin, mukava viikko takana. Tänään illalla perheen isä palaileekin jo kotiin, eli tämä minun kotiäitisimulaatio tulee päätökseensä. Olisin voinut jatkaa vielä vähän pidempäänkin, mutta toisaalta, tämän kokeilun perusteella en ole vielä ihan henkisesti valmis kotiäidin saappaisiin. Kivaa vaihteluahan tämä oli, mutta samalla oli mukava tietää päivä, jolloin palaa taas omaan elämäänsä.

Huomenna on kai luvassa vielä ihan normaali päivä tytskän kanssa, ja sitten pitäisi varmaan pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä lauantaina Milanoon. Oikein innolla odotankin tuota pakkaamisosiota, minulla ei olekaan kertynyt tavaraa sitten yhtään tässä tämän vuoden aikana...

ps. Ja jos jotakuta mietityttää niin ei, minulla ei taida olla enää muita vaatteita kuin tuo H&M:n laadukas viskoosihuitulatunika. Liimautunut ylle näillä helteillä, kirjaimellisesti.

Viimeisiä viedään

Ja kappas, se olisi sitten tokavika työviikko Sveitsissä taputeltu pakettiin! Ehtikin tulla jo sellainen olo, että sitä oltaisiin pikkuhiljaa viikonlopun tarpeessa. Kulunut viikko ei ole ollut kovin kummoista hullunmyllyä, ei sillä, mutta univelat alkavat taas painaa päälle. Mikä siinä onkin, ettei sitä voi kuitenkaan koskaan mennä ajoissa nukkumaan?

Viime viikolla perheen isä tosiaan valmistui, eli hänen osaltaan viikottaiset reissailut Geneven ja Lontoon välillä loppuivat siihen. Omaan työviikkooni tämä ei kuitenkaan vaikuttanut, töitä on tehty samaa tahtia, tosin "aloitusajassa" on ollut pienehköä joustoa aamuisin. Kasin kieppeillä kuitenkin, ihan lomalaiseksi en ole edes yrittänyt heittäytyä.

Kaiken kaikkiaan siis normaali työviikko takana, mutta mahtuupa joukkoon yksi poikkeusaamukin. Arvaatteko mitä tein?

(kuvitelkaa tähän väliin kuva märkäpukuisesta minusta)

No vesihiihdin!

Nyt tuli kyllä harrastettua vähän liioittelua, sitä meikäläisen räpiköimistä vesisuksien kanssa ei voi kyllä hiihdoksi kutsua millään tasolla. Kovin menestyksekkäitä yritelmiä ei ollut, mutta ehkäpä ensi kerralla jo onnistaisi. Neljä yritystä, joista ensimmäinen oli ehdottomasti paras. Pääsin jopa siihen veden päälle niiden suksieni kanssa (noin nanosekunniksi, mutta lasketaan kuitenkin). Sen jälkeen aloin ajatella liikaa, eikä hommasta tullut enää mitään. Kovin montaa kertaa ei kannata yrittääkään, sillä lihakset väsyvät ja homma vaan vaikeutuu koko ajan. Seuraavana päivänä tuntuikin aika makeasti yläselässä. Niin ja niskassa, onnistuin ilmeisesti retkauttamaan päätäni jollain kerralla veteen paiskautuessani.

Keskiviikko oli vesihiihdon lisäksi muutenkin vähän poikkeuspäivä, meille tuli illallisvieraita. Puolille öin tuli istuttua keittiössä ja kuunneltua ranskan solkotusta. Hyvin pysyin perillä keskustelussa vaikka aiheet vaihtelivatkin, mutta valitettavasti oma osallistuminen on aika vähäistä. Siinä vaiheessa kun onnistuisin muodostamaan jonkin keskusteluun sopivan mukahauskan letkautuksen, on aihe vaihtunut varmaan kymmenisen kertaan. Ei turhauta ei. Tyydyn siis pääasiassa hymyilemään (eli minun tapauksessa virnistelemään typerästi) ja nyökyttelemään, mutta sehän onneksi minulta sujuu. (Saa kaulan lihaksetkin vähän treeniä, jos halutaan jotain positiivista löytää tästäkin surkeudesta.)

Niin ja tiistaina vietin itseni hemmottelupäivää, ja kävin Genevessä vapaailtapäiväni kunniaksi vähän humputtelemassa. Olin tosi hurjalla päällä ja ostin jopa kynsilakan! Ja jäätelöä, jota sain noin saavillisen lapettuna pieneen kuppiin, kuten aiemmasta kuvasta näkyykin. Suklaajäätelö oli vähän turhan tuhtia jopa tämän herkkupepun makunystyröille, mutta muuten kyllä maistui.

Ensi viikolla pääsen viimeisen viikon kunniaksi näillä näkymin todelliseen kotiäitisimulaattoriin - molemmat vanhemmat kun ovat matkoilla samaan aikaan. Maanantaista torstaihin olisi tarkoitus siis olla tytskän kanssa kaksistaan kotimiehinä (tai no, -naisina), saas nähdä mitä keksitään! Varmaan joku päivä käydään pyörähtämässä joko Genevessä tai Nyonissa, jos säät ja mielialat menee samaan aikaan yksiin. 

Tuplatahtiseen työskentelyyn onkin sitten hyvä lopettaa tämä stoori, sen jälkeen varmaan muutama vapaapäivä Italiassa maistuu! Niin, Suomessa niitä vapaapäiviä ei näytä kauheasti tippuvan, paluu koulun (korjaus: tiedeyhteisön) penkille koittaa jo näpsäkästi heti paluuta seuraavana päivänä. Onpa muuten jännä opiskella pitkästä aikaa suomeksi! (Ja vieläpä suomea, kyseessä kun on äidinkielen kurssi.)

Jazzia ja muuta kivaa

Huh, viime viikosta selvittiin kuin selvittiinkin loppujen lopuksi hengissä ja voittajana vieläpä! Univelat alkoivat loppuvaiheessa jo painaa päälle vähän turhan kovasti, mutta näemmä sitä tarvittaessa löytää itsestään uusia superkykyjä. Perjantaina perheen äiti tuli jo vähän aiemmin töistä, mutta lähdin vielä avittamaan viikottaisissa ruokaostoksissa. Ja sepä vasta hauska reissu olikin! Ajettiin Ranskan puolelle ja kierreltiin marketissa reippaasti päälle tunti ihmettelemässä ja tekemässä ennen kaikkea hyviä ostoksia. Pääasiassa ihan niitä juttuja, mitä oli tarkoituskin, mutta muutaman kerran käytiin keskustelua tyyliin "oletko koskaan maistellut tätä? En minäkään, eli kokeillaan!". Ja niin, ostoslistalta ei tainnut myöskään alkuaan löytyä kolmea kiloa persikoita tai kolmisenkymmentä purkkia jogurttia, mutta osoittautuivat oikein hyviksi sijoituksiksi. Enpäs ole koskaan ennen ollut niin täysien ostoskärryjen kanssa liikenteessä, en edes omien ylppäreiden aikaan.

Ja entäs sitten se viikonloppu? Ehkäpä hauskin tähän mennessä täällä Sveitsin maalla! Lauantaina täällä järjestettiin (ilmeisesti vuosittainen) tapahtuma nimeltään Lake Parade. Käytännössä musiikkia ja sellainen ihme teknoautokulkue, joka kiersi Geneven päädyssä pikkupätkän järven rantaa. Hulluna hulluja ihmisiä. Olin seuraamassa menoa muutaman muun au pairin seurueessa, ja olipa mukana pari muuta suomalaistakin. Olikin ihan kiva päästä puhumaan suomea ääneen jonkun kanssa ihan kasvotusten, vaikka pääasiassa tietysti pysyteltiin englannissa.

Illan edetessä päädyin itsekin uimaan järveen, vaikkei tietenkään mitään uimakamppeita tai pyyhkeitä tai muitakaan hömpötyksiä ollut mukana. Muuten ihan hauska veto, mutta uimareissun jälkeen olin aiiivan jäätymispisteessä. Tuuli ja viilenevä ilta yhdistettynä märkiin vaatteisiin, ei hyvä. Päädyinkin lähtemään kotiin sitten jo suhteellisen hyvissä ajoin, mutta hauskaa oli siihen asti.

Sunnuntaina lähdin käymään Montreux'ssa kaverin kanssa. Kaupunki löytyy siis tuon Genevejärven toisesta päästä, eli ajomatkaa oli tunteroisen verran. Siellä vasta olikin nätit vuoristot! Oli tarkoitus viettää ihan rentoa laiskaa sunnuntaita, mutta päädyttiin sitä kuitenkin ihan pikku pikku vaellukselle. Joka tosin pitkittyi vähän, kun eksyttiin.

Ihan ei sentään Chibaan asti vaellettu.

Montreux'ssa oli myös meneillään jazz-festivaalit, joilla vierailimme pikaisesti, lähinnä haistelemassa tunnelmaa ja tutkailemassa myyntikojuja. Ja tietysti nappaamassa jäätelöt pitkän päivän päätteeksi ennen kotimatkaa. Matka takaisin oli muuten festivaalien ansiosta vähän enemmän ja vähemmän tuskainen, kun ei oltukaan ainoat ihmiset liikenteessä Geneveen päin. Jänniä hetkiä elettiin myös loppumaisillaan olevan bensan vuoksi, mutta selvittiinpä kuitenkin takaisin.

Simmut kiinni mut kukapa noita maisemia haluaiskaan katsella.

Tämä viikko onkin sitten jo toiseksi viimeinen näissä maisemissa, sillä ensi viikon lauantaina lähden jo kaverini luokse Milanoon. Tälle viikonlopulle pitäisi siis varmaan keksiä jotain vielä kivempaa ohjelmaa..? En tiedä, en jaksa ottaa paineita ainakaan vielä. Ehkä vain lepään, onhan sekin kivaa. Ja olisi ehkä vaihteluakin.

Terveisiä täältä... arjesta, taas

Olipa kerran torstai-ilta. Työviikon uuvuttama sankarittaremme muistaa taas bloginsa olemassaolon, ja päättää kirjautua sisään. Ainakin vilkaisemaan tilastoja, jos ei juttu luista tänään(kään). Salasanakin muistuu mieleen jo toisella yrittämällä.

Ja mitäs sieltä sitten paljastuukaan? Blogilla näyttää olevan yli 5000 katselukertaa. Ohhoh, eli ilmeisesti näitä sepustuksia käy jokunen lukemassakin. Tai sitten joku hauska heppuli on vain vaivautunut avaamaan tämän sivuston noin monta kertaa (todennäköisesti äiti tai iskä). Joka tapauksessa, sankarittaremme mieli vähän piristyy, ja hän päättää kirjoittaa ihan postauksen tämän kaiken kunniaksi.

Seuraava ongelma onkin, että mistä kirjoittaa. Pitäisikö tätä nyt juhlistaa jotenkin erityisemmin? Liian vaikeita kysymyksia, joten pitäydytään normaalissa kaavassa. Jätetään ne hienostelut muille bloggaajille. Tämä blogi saa jatkossakin keskittyä vain tähän arjen epäromantiikkaan.

Meinasin jo alkaa jaaritella viikonlopun tapahtumista ja ehdin jo iloita, että kerrankin on aiheeseen liittyvää kuvitustakin.. Kunnes sitten koitti raju paluu takaisin maanpinnalle - hitto, minähän olenkin jo kirjoittanut siitä vaellusreissusta! Olin jo unohtanut koko jutun, ilmeisesti siihen aikaan aamusta (okei, päivästä), kun tekstiä olen naputellut, ollaan vielä menty aivot autopilotilla.

Tämä viikko on mennyt suhteellisen vauhdikkaasti, vähän normaalia pidempiä päiviä mitä yleensä tytön kanssa, mutta tämä onkin taas poikkeusviikko. Perheen isä valmistuu perjantaina, ja on siksi viettänyt poikkeuksellisesti parin päivän sijasta koko viikon Lontoossa, missä siis opiskelee. Perheen äiti puolestaan joutuu urakoimaan ennen pian koittavaa työmatkaa, mikä on tietänyt vähän ylitöitä, pidennettynä sekä aamusta että illasta. Mikä tietysti tietää ylitöitä samassa suhteessa myös minulle, mutta en nyt koe, että paljo normaalia raskaampaa olisi ollut.

Tavallaan kuitenkin ollut vähän tahmeampaa mitä yleensä, johtunee lähestyvästä kotiinpaluusta, ja ihan yleisestä väsymyksestä meikäläisen päänupissa. Tuntuu, etten kovin paljon mitään ole vapaa-ajallani saanut aikaan tällä viikolla, mutta toisaalta, enpä tiedä mitä minun sitten olisi muka pitänyt saada tehtyä. Ei kai mitään? Kai ihminen saa välillä lomaillakin. Nyt on sentään heinäkuukin ja kaikkea.

Tämä vapaailtapäivä meni aika lailla samalla kaavalla mitä viikon takainenkin, kävin uhmaamassa taas hellettä juoksutöppösteni kanssa (joista muuten alkaa paistaa sukat läpi, investointi luvassa sitten kun palaan, jee), en kuollut taaskaan. Kroppa vaikuttaa jopa alkavan tottua juoksuun näissä lämpöasteissa. Sen jälkeen taas siivoilin talon loppuun ja lähdin juhlistamaan vapaailtaani niinkin hurjalla metodilla kuin jäätelöllä. Versoix'ssa. Makuna tuttu vanilja, nautittuna rannalla katsellen jotain ihme leijalainelautailijoita, joita noissa postauksen aiemmissa kolmessa lähes samanlaisessa kuvassa jo näkyikin. Osaisinpa minäkin.

Terveisiä kesäminulta.

Tuntuu hassulta ajatella, että kolmen viikon päästä olen jo Suomessa. Tai itse asiassa kolmen viikon päästä olen jo aloittanut (toivottavasti) yhden kontaktiopetuskurssinkin, eli todellinen kickstart todellisuuteen luvassa. En jaksa marmattaa, omapahan on valintani. Ja on niin paljon kaikkia muita kivoja juttuja, joita odotan oikeasti innolla. (Esimerkiksi keitetyt uudet perunat. Mannapuuro. Höpöhöpönaistenlehdet. Ikiomat astiat. Niin ja on niitä ihmisiäkin sitten tietysti ihan kiva nähdä.)

Toisaalta en kuitenkaan haluaisi lähteä täältä ihan vielä, mutta niin. Onneksi lähteminen tuntuu kuitenkin muuttuvan kerta kerralta helpommaksi. Pää alkaa ilmeisesti tajuta, että minkään ei ole pakko olla lopullista. Aina voi palata.

ps. Loppukevennyksenä tällainen kuva:

Ei. En siis vieläkään heittänyt niitä sukkia pois. Hyvin palvelivat vielä tänäänkin, nuo valkoiset yksilöt.

pps. Ja ensimmäinen ateria Suomeen palatessa koostuu sitten perunamuusista ja vaniljaeskimosta.

ppps. Ja vain hieman liioitellen, tuo katsontakertojen määrähän on melkein tuhat kuussa! Melkein julkkis täällä terve. Jokohan saisin tehtyä tästä ammatin?