Uusi rakkaus

Kuinka reilua tämä nyt sitten on? Vajaa viikko jäljellä Pariisissa oleilua, ja onnistun löytämään suosikkikahvilani juuri nyt.

Kaikki lähti siitä, kun erään illan pimenevinä tunteina iski paniikki. Niin paljon vielä näkemättä ja tekemättä ja kokematta ja suorittamatta täällä! Iskinpäs sitten näppäränä tyttönä ystävälleni Googlelle pari villiä hakusanaa, muun muassa "must see in Paris".

Parin blogitekstin selailun ja niistä löytyneiden linkkien kautta päädyin paikkaan jos toiseenkin, ja eräässä blogissa julistettiin, ettei Pariisin paras kaakao suinkaan löydy Angelinasta. Tämä herätti mielenkiintoni, kyseessä oli omasta mielestäni sen verran jumalainen juoma, että voisin edelleen kirjoittaa oodin ja opetella vaikkapa joikaamaan sen kunniaksi.

Paremmaksi paikaksi julistettiin l'Ebouillante.

Mielenkiintoista. Lisäsin heti kyseisen paikan to do-listalleni. Pitäähän tuollainen julistus käydä toteamassa itse vääräksi, jos ei muuta.

Tänään lounaan jälkeen käveleskelin rauhallisesti Seinen varrella kun totesin, että voisihan tuon väitteen käydä kumoamassa vaikkapa saman tien, aikaa kun ei tässä ole enää liikaa. Itselleni epätyypilliseen tapaan olin jopa kirjoittanut kadun nimen ylös. Valitettavasti Google Maps osoittautui aika hyödyttömäksi ilman nettiyhteyttä, kun kyseessä oli vähän pienempi katu. Päätin kuitenkin kokeilla onneani vain vähän kiertelemällä, jos kahvila vaikka sattuisi tulemaan vastaan.

Sillan ylittäessäni huomasinkin olevani juuri oikealla kadulla. Onnenpäivä, etten sanoisi.

Hiippailin sisään. Vallan viehättävä kahvila. Sisustus oli juurikin sellainen, mitä voi olettaa löytävänsä pienehkön sivukadun kahvilasta. Vähän boheemi, ja siksi juuri niin ihana. Vähän nuhjaantunut, mutta eletty elämä saakin näkyä (kaikkialla muualla, muttei mielellään meikäläisen naamassa).

Tunnelma? Rennon hiljainen. Niin kuin olisin päässyt osaksi johonkin vanhaan elokuvaan.

Otin listan käteeni. Kaakaon sijasta olisi tehnyt mieli ottaa joko vaniljalla tai kanelilla maustettua kahvia, mutta pysyin kuitenkin uskollisena alkuperäiselle suunnitelmalleni. Un bol de chocolat chaud maison.

Kuinkas se sitten tarjoiltiin? Vähän ajan kuluttua eteeni kiikutettiin kulho, jossa näytti olevan jotain sulaneen suklaan näköistä. Ja kannullinen kuumaa maitoa, jota oli hieman vaahdotettu. Eli siitä vain miksailemaan itselle sopivaa vahvuutta kaakaolle.

Maku? No olihan se nyt aika taivaallinen.

Paikan maanläheisyys viehätti, mutta täytyy sanoa, että kaakaopisteeni menevät silti Angelinan tilille. Tänne tulisin kuitenkin muuten mielummin. Ei ole niin hienostopaikka, mikä näkyy myös hinnoissa. Eikä myöskään täyteen ahdettu, mikä lisää ainakin omalla kohdallani viihtyvyyttä. Varsinkin itsekseen kahvitellessa on ihan kiva, kun kuulee omat ajatuksensa. Plussaa myös siitä, ettei tarvitse potea huonoa omatuntoa, kun kahvittelee juuri niin kauan kuin huvittaa, kun oven takana ei ole jonoa odottelemassa juuri sinun pöytääsi vapautuvaksi.

Tänne on ehkä pakko tulla vielä uudestaan. Toisin sanoen, paikka pysyköön to do-listalla vielä toistaiseksi. Pitäähän se vaniljakahvi käydä hörppäämässä, olisi ensimmäinen laatuaan. Eli takuuvarmasti Pariisin paras.

...olin kaakaoni kyllä ansainnut, aamulla kun tuli vähän kärsittyä. Eli toisin sanoen, kevään eka intervallitreeni takana. Typeränä Tavoitteellisena treenaajana päätin haluta vähän vaihtelua tasasykkeisiin pitkiin lenkkeihin, ja silloinpas muistinkin intervallitreenien olemassaolon. 

Ja kuinkas ne sitten meni? Paholaisen keksintö, edelleen. Kymmenisen minsaa alkulämppäilyä, neljä kertaa täysiä vedetyt pitkähköt (4 min) intervallit parin minuutin palautuksilla (eli toisin sanoen etanavauhtia hölkkäillen) ja loppuverryttelynä kymmenisen minsaa kevyttä hölkkää myöskin. Tuntuu, että tuo treenaustyyli jos mikä vaatii vahvaa mentaliteettia, mistä en ole täysin vakuuttunut että itseltäni löytyy. Ensimmäisen intervallin jälkeen kun olisi tehnyt mieli joko a) itkeä, b) kuolla tai vähintäänkin c) kipittää häntä koipien välissä takaisin vällyjen väliin. Loppua kohden kuitenkin jostain syystä tuntui helpottavan, sain ilmeisesti taas kaivettua henkisen ruoskan esiin ja maitohapot alkoivatkin tuntua mukavalta. Seuraava samantyylinen treeni sitten viimeistään ensi viikolla varmaan, odotan jo innolla...

Yksi syy, miksei minusta ole kiva treenata itseni kanssa on että olen liian ehdoton. Neljän minuutin intervalli on sen neljä minuuttia vähintään, ei 3:59, tai sitä ei lasketa.

ps. Toivottavasti aiemmin kommenttiboksissa vieraillut koutsi vielä muistaa meidän Cooper-diilin, etten kiduta itseäni aivan turhaan. Vaikka itseni takiahan minä toki vaan treenaan (yea right)