Kukkulan kuningatar

Sunnuntaina sain taas viivata yhden kohdan yli Sveitsin to do -listaltani. Kävin vaeltamassa! Ihan oikeilla vuorilla. Tämä oli oikeastaan ainoa asia, mikä oli siis ihan pakko tehdä ennen lähtöä.

Ihan missään korkeuksissa Alpeilla ei nyt tullut ainakaan tällä kertaa käytyä, mutta olipa tuo Mont Jurakin upea paikka. Ei kai sitä ihan niistä parhaista kohteista kannatakaan aloittaa? (Seliseli ja sitä rataa.)

Sain kaverilta viestin lauantaina, että ole valmis kymmeneltä ja pistä hyvät kengät jalkaan. Siitä osasin jo hieman päätellä, että jonkin sortin kävelemiseen liittyvää aktiviteettia luvassa, ja salaa toivoinkin, että se olisi vaeltamista. Ja eipä onneksi tarvinnut pettyä!

Ajeltiin Ranskan puolelle rajaa, missä mentiin ensin vaijerihissillä (onko tämä oikea sana?) jonkin matkaa vuoria ylös, ja sitten jatkettiin jalan.

Tuo pikku antenni tuolla oli määränpäänä.

Kaiken kaikkiaan nelisen tuntia siellä tuli haahuiltua ympäriinsä, pääasiassa omia polkuja pitkin. Oman suuntavaistoni kanssa en ehkä olisi lähtenyt sooloilemaan, mutta kaveri tuntui olevan onneksi enemmän kartalla olinpaikastamme.

Ja mitäs kaikkea tuli nähtyä?

No muun muassa fossiileja.

Kuvassa myös sveitsiläiset "hyvät vaelluskengät"...

Lehmiä. Ja jotain villejä vuorivuohia. (Joista seurasi akuutti vuohenjuustohimo.)

Hulluna erilaisia kukkia. Tosin aika monet niistä löytyy ihan mummolankin takapihalta.

Mutta parasta oli ehkä löytää LUNTA!

Ja tästä seurasi lumisota. Tietysti. Harvemmin sitä heinäkuussa sellaisia.

Muuten reissu meni oikein hyvin, mutta en ollut varustautunut ihan riittävällä syömisellä noin pitkää vaellusta ajatellen. Enkä myöskään juomisella, lämpöasteita kun oli päälle 25. Alas tullessa alkoi siis heikottaa ihan toden teolla, mutta jäätelö paransi olon. Ja ennen kaikkea mielialan. Mihinpä se tosin ei auttaisi.

Mahtava reissu ja menisin uudestaankin vaikka heti! (Tai ehkä en ihan heti, koska juuri tällä hetkellä se tarkoittaisi vaellusta lastenvaunujen kanssa. Ei-niin-kätevää, luulen, mutta en tietysti mene vannomaan, kun en ole kokeillut.)

ps. Erästä jyrkkää kalliota alas tullessa minulla oli yllättäen koko ajan tarve olla kaveria nopeampi, ja huikkasinkin, että otetaanko kisa. Vastaus kuului että ei, koska vaikutan sen verran rämäpäältä että lähtisin kuitenkin juoksemaan suorilla alas. Ja olisi kuulemma hieman kätevämpää, jos en siinä vaiheessa vaellusta menisi vielä katkomaan luitani.

Tästäkään ei kuulemma saanut juosta.

Eikä edes tästä.

 Pyh, pelkuri, sanon minä. Arvasi, että olisin voittanut.