Kuinka olla pariisitar vol 1: Opettele olemaan kiireinen

Taas olisi vino pino kouluhommia tehtävänä, joten mikäs parempi tapa paeta niitä kuin blogin päivittäminen. Kuvituksena Marais'n alueen ovia. (Ja nyt kun mietitte että "ai ihan oikeasti" niin kyllä, vietin eräästä iltapäivästäni suurehkon osan kuvaillen ovia. Lopetin vasta, kun näpit jäätyi. Ja parhaat ovet löytyi tietysti vasta sen jälkeen.)

Joskus aiemmin sana "ranskalaisuus" aiheutti minulle välittömän mielleyhtymän viineihin, katukahviloihin ja haitarimusiikkiin. Tyylikkyys, huolettomuus, rauhallisuus ja elämästä nauttiminen olivat myös asioita, jotka mielsin hyvin olennaiseksi osaksi ranskalaista elämää. Ja Pariisihan on sitten luonnollisesti kaiken tämän multihuipentuma.

No, sanotaanko että IN YOUR DREAMS, Jenni. Ainakin tuon rauhallisuuden osalta.

Pariisi on kaupunki, jossa kaikki tapahtuu nopeassa tahdissa. Sanotaanko, että suhteellisen hektistä elämää. Leipomoon saattaa helposti olla parinkymmenen metrin jono, ja asiakkaiden palvelu tapahtuu hyvin liukuhihnamaisesti. Jos jäät miettimään, jäät helposti ilman palvelua. Tai ainakin henkilökunta tuskastuu. Markkinoilla on usein myös se meininki, että nopeat syövät hitaat, ja äänekkäimmät tallaavat muut jalkoihinsa. (No hyvä on, kyllä osa ihmisistä sentään osaa jonottaakin.) Tämä varmasti ahdistaa, varsinkin jos oma kielitaito on vähän heikommissa kantimissa. 

Tunnustan olleeni yksi näistä ujoista ahdistujista ainakin ensimmäiset pari päivää, mutta huomaan jo itsekin omaksuneeni parhaat palat tästä nopean sykkeen kulttuurista. Aiemmin tästä maalaistytöstä tuntui luksukselta, että metrot kulkevat vähintään noin viiden minuutin välein. Nyt minuuttia pidempi odotusaika aiheuttaa välittömästi pään sisäisen hajoamisen. Samoin kuin liukuportaat tukkivat ihmiset, ne jotka jäävät jahkailemaan kaupoissa sekä röykkiöinä kulkevat turistit, jotka pysähtyvät äkkiarvaamatta kaduilla kuvaamaan jotain postilaatikkoa, etkä pääse ohitse.

Myöskään punaiset liikennevalot täällä eivät tarkoita sitä, etteikö tietä saisi ylittää. Ne tarkoittavat vain, että joku todennäköisesti tööttää, kun menet kuitenkin (enpä kyllä haluaisi olla autolla liikenteessä täällä...).

Liikenne muutenkin vaikuttaa aika kaoottiselta. Jos Brysselin liikennettä kuvailisinkin aggressiiviseksi, täällä paras adjektiivi olisi ehkä välinpitämättömyys. Tai no, ollaan vähän kivempia, "huolettomuus". Vai mitäs sanotte siitä, että eilen aamuruuhkassa eräs nainen pysäytti autonsa keskelle kaistaa, laittoi hätävilkut päälle ja kipaisi tien laidassa olevaan leipomoon ostoksille? Kyllä varmaan takana olevat tykkäsivät.

Älkää käsittäkö väärin, tykkään Pariisista ja juurikin tällaisesta hektisyydestä. Sehän vain tarkoittaa, että koko ajan tapahtuu jotain! Paremman ja ainakin monipuolisemman kuvan Ranskasta maana saa kuitenkin ehkä matkustamalla jonnekin muualle. (Tai no, mikäpä minä olen sanomaan ja päättämään, mitä se todellinen ranskalaisuus sitten on.) 

Mihin sitten täällä oikein on kiire? Ei aavistustakaan. Ehkä onnistun löytämään ratkaisun tähän mysteeriin vaihtojakson loppuun mennessä, siihen asti juoksen kilpaa paikasta toiseen muiden kanssa. Ja huomio: Tämän tekstin mahdollinen melankolinen sävy johtuu sitten vaan siitä, että minulla on kurkku kipeä. Eli kaikki äänekkäät ranskalaiset saavat nyt etumatkan leipomoissa ja muualla.

ps. Juoksemisesta puheenollen, olen pikkuhiljaa tottunut jo pardon-lenkkeilyyn (viittaan tuolla nimityksellä siihen, että lähes joka toisella hengenvedolla pitää hönkäistä ulos myös sana "pardon", kun haluaa päästä ohi tai muuten vain meinaa juosta pahki johonkuhun). Paras lenkkeily-ympäristö tähän mennessä on ollut silti kuitenki Jardin du Luxembourg. Eikä vähiten siitä syystä, että sieltä löytyy rutkasti hyviä kirittäjiä. (Juuri kun alat tuulettaa saatuasi jonkun ranskalaismummelin kiinni, se pirulainen koukkaakin jotain oikopolkua edellesi ja taas joudut juoksemaan kilpaa.)

Kaverin rappukäytävä. Tuleeko kenellekään muulle pienehköt Suomi-vibat?

pps. Naureskelen jo mielessäni ajatukselle ensi kesästä, jonka vietän mahdollisesti kotiseudulla. Siellä sitten juostaankin kilpaa vain porojen kanssa.

ppps. Johtopäätös: ranskalaiset tykkäävät sinisistä ovista. Ei se mitään, niin tykkään onneksi minäkin.