Jännitysmomentteja

Täälläpä tapahtuikin torstaina jotain aika jännää. Oli oikea myrsky!

Torstai-iltapäivät tyttö viettää yleensä lastentarhassa, ja minä sitten siivoilin lisätienesti mielessä siinä iltapäivällä. Yhtäkkiä koko taivas pimeni, ja alkoi tihkuttaa vettä. Ja sitten sitä alkoikin tulla kuin saavista kaatamalla (vähän hienostuneempi ilmaus kuin se Esteriin viittaava). Katsoin ulos, ja puut olivat taipuneet tuulesta lähes kaksinkerroin. Enkä edes liioittele kovin paljoa.

Sade muuttui yhtäkkiä raekuuroksi, joka tuli sellaisella voimalla ikkunoihin, että pelkäsin niiden oikeasti särkyvän. Päätin yrittää sulkea ulkopuolella olevat ikkunaluukut suojaksi, mutta ikkunan avattuani totesin sen huonoksi ideaksi - sisään tulevat rakeet tekivät hommasta mahdotonta, ja lisäksi jo muutaman sekunnin raepommituksen seurauksena rystyseni olivat verillä.

Eipä siinä sitten muuta kuin istuttu haltioituneena ikkunan ääressä ja esitetty samalla pumpulinpehmeitä ajatuksia jonnekin korkeammille voimille, ettei mitään pahempaa sattuisi.

Myrsky ei kovin kauaa kestänyt, onneksi, sillä ranskan kurssille aioin kuitenkin mennä pyörällä. Sadekin oli miltei kokonaan jo lakannut siihen mennessä, joten senkun vaan nappasin uljaan ratsun alleni ja lähdin polkemaan. Oli myös ihan hauska katsella myrskyn tuhoja.

Tuolla oli kiva pyöräillä.

Jotain en kuitenkaan tullut ajatelleeksi. Nimittäin sadetta tuli sen verran paljon kerralla, että tiet tulvivat. Kengät olivat litimärät jo parin kilometrin jälkeen, kun vettä oli polkiessa paikoittain lähes puoleen sääreen. Autotkaan eivät paljon liikkuneet mihinkään. Lisäksi tielle kaatuneet puut toivat oman haasteensa, kuten myös muut tielle lennelleet asiat.

Tehtävä: Etsi kuvasta pyörätie.

Hauskaa oli kuitenkin, uskokaa tai älkää! Muistelinkin siinä että miten kiva pienempänä oli ajella järvessä polkupyörällä, tässä oli vähän samat fiilikset.

Perjantaina vanhempien tultua kotiin oli kyllä niin laiska olo, ettei mitään järkeä. Päätin kuitenkin mennä pienelle lenkille, ja vielä mitä! Siitä tuli ehkä paras juoksu täällä tähän mennessä. 12 kilsaa meni liitäen, ja koko matkan oli niin hyvä fiilis että olisi tehnyt mieli heittää high fivet kaikkien vastaantulijoiden kanssa. (Itse asiassa yritinkin yhden kohdalla, mutta ei se oikeen tuntunut tajuavan ideaa. Juoksi vaan menemään.)

Illalla olin jo menossa nukkumaan, kunnes jouduin pomppaamaan vielä kertaalleen sängystä ylös. Ne hiton juhannuskukat! Meinasi kokonaan unohtua, täällä kun juhannusta ei vietetä mitenkään. Kuinka tylsää. 

Siellä ulkona kyykkiessäni muistin yhden merkittävän seikan, miksi sen kimpun kerääminen olikaan Suomessa paljon kivempaa. No, ei tarvitse taskulamppua. (Helpottava seikka, aikaakin tuhrautuu silloin koko touhuun yleensä vähän vähemmän kuin tunti.)

Jo kolmas vuosi kun hiippailen ulkosalla pilkkopimeässä taskulampun kera. Ja taitaapa olla viides vuosi putkeen ilman juhannuksen viettämistä. Ehkä minäkin vielä pääsen joskus viettämään kavereiden kanssa sitä ihan oikeaa mökkijuhannusta.

Siihen asti tyydyn tähän kukkaperinteeseen. Kyllä elämässä pitää olla jotain pysyvää.

ps. Nyt varmaan odotatte raportointia tulevasta sulhosta? Pöh, en muista milloin olisin viimeksi nukkunut noin huonosti. En muista juurikaan mitään unia. Mutta ei se mitään, onhan minulla sulhaspankissa jo parisenkymmentä muuta kandidaattia aiemmilta vuosilta. Kiire sitä tuleekin mennä jo niidenkin kanssa naimisiin.